Kansalaislähtöiset toimijat sosiaalipolitiikan tuottajina

Juhani Laurinkari

Yhteisötalous on taloudellista toimintaa markkina- ja suunnitelmatalouden välimaastossa. Sen piirissä tavoitellaan tasapainoa voiton tavoittelun ja sosiaalisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistämisen välillä.

Yhteisötaloutta ruokkii pyrkimys yhdistää yhteistyön eetos taloudelliseen kilpailuun. Se on myös aikaansa seuraavaa globaalia toimintaa asiakkaidensa ja sidosryhmiensä sekä koko yhteiskunnan hyväksi.

Yhteisötalous alkaa olla tunnettua talouden ja sen tutkijoiden piirissä. Sosiaalipoliittisessa keskustelussa yhteisötalous on ollut sivuosassa verrattuna keskusteluun hyvinvointivaltiosta.

Yhteisötalouden pääpiirteet kansalaislähtöisenä taloutena, osuustoimintana, keskinäisinä yhtiöinä ja vaikkapa taloudellista toimintaa harjoittavina järjestöinä tunnetaan hyvin. Vähemmän tunnettua on, miten moninaisin tavoin yhteisötaloudessa toteutetaan tänä päivänä sosiaalipoliittisia tehtäviä; tulonsiirtoja ja palveluja ja hoidetaan erilaisia sosiaalisia ongelmia.

Kirjassani Kansalaislähtöinen sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa tarkastellaan yhteisötaloutta sosiaalipolitiikkana, osana yhteiskuntapolitiikkaa nykyisen kilpailuyhteiskunnan ja sen markkinatalouden haastavissa olosuhteissa. Kirjassa käsitellään aluksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme muutosta ja niitä rakenteellisia ehtoja, jotka ovat nostaneet yhteisötalouden sosiaalipoliittisen kiinnostuksen kohteeksi ja laajan hyvinvointivaltion haastajaksi ja täydentäjäksi.

Kirjassa käsiteltäviä teemoja ovat mm.

• Hyvinvointivaltion muutokset kilpailutalouden oloissa
• Kansaislähtöisyys ja osallistumismahdollisuudet hyvinvointiyhteiskunnan keskeisinä arvoina
• Osuustoiminta sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajana
• Järjestöt ja yhdistykset tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäjinä
• Keskinäiset yhtiöt vakuutustoiminnan harjoittajina
• Raiffeisenilainen osuustoiminta – vastaus niukkuuden ongelmaan
• Yhteisötalous ekologisesti kestävänä toimintana

Yhteisötalouden määritelmä ja toimijat

Yhteisötalouden toimijat, kuten osuustoiminnalliset yritykset ovat monissa maissa merkittäviä talouden toimijoita ja väestön työllistäjiä. Niille on ominaista palvelujen tuottaminen sinänsä, yhteiskunnan palveleminen, jäsenten palveleminen ja demokraattinen, kansalaislähtöinen palvelujen tuottaminen hyvin erilaisiin käyttötarpeisiin.

Suppeimmin määriteltynä yhteisötalous tarkoittaa sosiaalipoliittisena toimintana voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden toimintaa. Laajimman tulkinnan mukaan yhteisötalous tarkoittaa myös sosiaalivakuutuksia, taloudellisia itseapujärjestöjä sekä useita muita voittoa tavoittelemattomia organisaatioita. Tällöin yhteisötaloudella viitataan organisaatioihin, jotka eivät ensisijaisesti pyri taloudelliseen voittoon, mutta eivät myöskään ole osa julkista taloutta. Tämä määritelmä sisältää myös kirkon, poliittiset puolueet sekä ammattiliitot ja työnantajajärjestöt.

Suomessa kilpailuvaltio näyttäytyy perinteisen laajan pohjoismaisen hyvinvointivaltion haasteellisena tilanteena, jossa perinteiset tulonsiirto ja palvelujärjestelmät ovat muutoksen kohteita. Usein muutos on supistamista, ei laajentamista tai ylläpitämistä ja kehittämistä uusiin oloihin.

Kansalaislähtöisyys tulkitaan kirjassa sekä kulttuurisena että taloudellisena ilmiönä. Kulttuurisena ilmiönä sillä tarkoitetaan tässä tiettyjen hyvinvointivaltiolle ja sen jäsenyydelle keskeisten piirteiden merkitystä ja kuulumista vallitsevaan elämäntapaan.

Taloudellisena ilmiönä tarkoitetaan tässä ennen muuta yhteisötalouden jäsenistöään osallistavia muotoja ja niiden vahvistamista osana markkinataloutta, osin kapitalististen markkinoiden häiriöitä paikkaavina, osin niille vaihtoehtoja tarjoavina ja niistä riippumattomina.

Lähtökohtaoletuksena tarkastelussa on, että kilpailuvaltioon on siirrytty vastauksena keynesiläisen laajan hyvinvointivaltion kriiseihin ja kyvyttömyyteen tuottaa kustannustehokkaasti talouskasvua, kattavia sosiaali- ja terveyspalveluja väestölle, tasa-arvoa sekä työtä ja toimeentuloa.

Samalla tuodaan esiin, että mahdollisia siirtymäpolkuja pois keynesiläisestä, valtiovetoisesta yhteiskunnasta on tarjolla useita. Niistä yksi on tässä tarkasteltava yhteisötaloutta korostava vaihtoehto. Uuden yhteiskuntamuodon vaihtoehdot ovat osin teoreettisia, eli periaatteessa mahdollisia, mutta toteutumattomia vaihtoehtoja.

Mitä tarkoitetaan laajalla hyvinvointivaltiolla?

Siitä, mikä hyvinvointivaltio perimmältään on, ja millainen on sen vastakohta, käydään jatkuvasti vilkasta keskustelua sosiaalipolitiikan tutkijoiden kesken eikä yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille ole vieläkään tarjolla.

Brittiläisen historioitsijan Asa Briggsin mukaan hyvinvointivaltioille ylipäätään on yhteisenä kriteerinä juuri valtiovallan keskeinen rooli tuote- ja palvelumarkkinoiden markkinoiden säätelijänä. Briggsin esiin nostamia konkreettisia hyvinvointivaltion kriteerejä ovat Nygårdin (2020,36) mukaan:

1. Kansalaisille taataan hyvinvointivaltiossa julkisen vallan toimesta minimitoimeentulo, joka on riippumaton heidän työmarkkina-asemastaan ja varallisuudestaan.
2. Hyvinvointivaltiot ylläpitävät rakenteissaan järjestelmiä, jotka pyrkivät ehkäisemään ja hoitamaan sosiaalisia ongelmia ja takaamaan kansalaistensa sosiaalisen turvallisuuden.
3. Kansalaisille tarjotaan tietyt hyvinvoinnin palvelut (kuten terveydenhuolto, koulutus) riippumatta heidän yhteiskuntaluokastaan ja statuksestaan.

Näiden väljien kriteereiden lisäksi perinteisesti on korostettu myös sitä, että hyvinvointivaltioissa pidetään huolta julkisen vallan toimenpitein erityisesti yhteiskunnan heikoimmista jäsenistä. Tämä puolestaan tarkoittaa yleensä yhteiskunnan oikeudenmukaista ja reiluutta seuraten John Rawlsin (1972) klassista ja vaikutusvaltaista oikeudenmukaisuusteoriaa, joka on ollut Pohjoismaissakin yksi hyvinvointipolitiikan kivijaloista.

Anton Hemerijck on 2000-luvun tuotannossaan täsmentänyt monipuolisin empiirisin tarkasteluin Gösta Esping-Andersenin regiimimallia (ks. esim. Hemerijck 2015). Hän lukee tarkasteluissaan hyvinvointivaltion keskeisiksi ulottuvuuksiksi laajat sosiaaliset oikeudet.

Osallistumismahdollisuudet ovat keskeisiä hyvinvointivaltiossa

Sosiologi Erik Olin Wright liittää oikeudenmukaisen yhteiskunnan kriteereihin olennaisena osana osallisuuden. Sen hän sitoo tarkastelussaan osaksi poliittista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta ei hänen mukaansa voi olla oikeudenmukainen ilman sen jäsenten osallisuutta päätöksenteossa. Olin Wright määrittelee osallisuuden seuraavasti (Olin Wright 2017):

1. Kansalaisten mahdollisuus laaja-alaisesti kontrolloida omaan elämäänsä vaikuttavaa yhteiskuntapolitiikkaa.
2. Mahdollisuus ja vapaus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.
3. Mahdollisuus kontrolloida poliittisesti kollektiivista päätöksentekoa yhteiskunnassa.

Yhteiskunta ei voi olla oikeudenmukainen ilman demokratiaa/osallisuutta, ja silloin se ei voi olla hyvinvointivaltio.

Yksityiset markkinaorganisaatiot eivät ole, toisin kuin yhteisötalouden yksiköt (osuuskunnat, keskinäiset yhtiöt, sosiaaliset yritykset ja säätiöt ja järjestöt), varsinaisesti demokraattisia osallistumisjärjestelmiltään ja käytännöiltään.

Erityisenä mielenkiinnon kohteena on tässä tutkimuksessa se, miten näitä Pohjoismaissa keskeisiä hyvinvointipoliittisia tavoitteita ja arvoja voidaan tukea yhteisötaloudessa.

Hyvinvointivaltio muuttuu kilpailuvaltioksi

Yhteisötalouden merkityksen kasvu linkittyy Suomessa hyvinvointivaltion kriisiytymiseen. Suomessa tapahtui 1990-luvun puolessa välissä sosiaalipoliittisen ajattelun paradigmaattinen muutos, jonka myötä muuttui suhtautuminen perus- ja vähimmäisturvan tehtäviin, laajuuteen ja myöntämisperusteisiin sekä näiden tukien varassa eläviin ihmisiin.

Tuolloin meillä siirryttiin uusliberalistiseen kilpailutalouteen ja sosiaalipoliittisia etuuksia alettiin arvioida markkinoiden toimivuuden kannalta. Arvioitiin yleisesti, ettei “vastikkeettomiin” etuuksiin ole enää varaa. Toisaalta tulonsiirto- ja palvelujärjestelmiä markkinoistettiin osayhtiötalouteen ja näennäismarkkinoille.

Uuden sosiaaliturva-ajattelun kohteena ovat siitä lähtien olleet erityisesti työmarkkinoiden rajapinnassa olevat; pitkäaikaistyöttömät, pätkätyöläiset, maahanmuuttajat, nuoret ja vaikkapa kotiäidit. Erityisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet pitkäaikaistyöttömät, joista on tullut nyky-yhteiskunnan laaja ja pysyväisluonteinen marginaaliryhmä, joka pitäisi aktivoida takaisin työyhteiskuntaan.

Karkeapiirteisesti luonnehtien kyseessä on muutos, jossa markkinoita preferoidaan erityisesti suhteessa valtioon sekä kansalaisyhteiskuntaan hyvinvointipolitiikan suun­nittelussa, hallinnoinnissa ja resurssien sekä palvelu- ja tulonsiirtoetuuksien allokoinnissa.

Käytännössä kyse on valtiointervention kaventamisesta kaikilla sen osa-alueilla, sekä suorissa että epäsuorissa keinoissa; julkisen vallan harjoittamassa säätelyssä, hyvinvointipalveluissa, tulonsiirtopolitiikassa ja julkisessa rahoituksessa (valtiointerventiosta ja sen muodoista ks. esim. Nicholas Barr 2004, 210–211).

Suomessa pääministeri Juha Sipilän hallituskauden (2015–2019) politiikassa tämä muutos oli erittäin selvänä nähtävissä. Valtiointerventioon vaikutettiin sen eri ulottuvuuksilla. Pyrittiin supistamaan ja kiristämään tulonsiirtoja, reformoitiin tai yritettiin reformoida palveluja, purettiin “turhaa byrokratiaa” ja harjoitettiin laaja-alaista valtion toimintojen ja omaisuuden yksityistämistä ja ulkoistamista.

Edellä kuvatun muutoksen nopeus, yksityiskohdat ja painotukset ovat tietenkin vaihdelleet eri hallituskausina, johtuen hallituspuolueiden erilaisista talous- ja hyvinvointipoliittisista painotuksista. Viimeisimmällä eli Sanna Marinin johtaman hallituksen kaudella, jota edelsi Antti Rinteen lyhytkestoinen pääministeriys, valtiointerventiota on osin myös pyritty palauttamaan. Esimerkiksi pitkään tekeillä olleessa sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksessa palvelujen järjestämisvastuun siirtämisestä kunnilta ns. SOTE-yhtiöille on luovuttu, tosin uudistus on edelleen kesken.

Hyvinvointivaltiota uudistetaan reformein

Hyvinvointivaltion kriisiin on haettu useissa Euroopan maissa lääkitystä mittavilla sosiaaliturvan ja työmarkkinapolitiikan reformeilla. Niiden sisältönä on ollut monenlainen työttömien ja muiden heikossa asemassa olevin ryhmien aktivointi ja sosiaaliturvan uudelleen järjestely. Näitä uudistuksia on toteutettu mm. Tanskassa (ns. Tanskan malli), Saksassa (ns. Harz-reformi) ja Isossa-Britanniassa (ns. Universal Credit -reformi).

Suomi jakaa yleiseurooppalaiset ongelmat. Meillä on pysyväisluonteinen pitkäaikaistyöttömyys (ns. rakennetyöttömyys), laaja-alaisesti köyhyyttä sekä huonosti työmarkkinoille integroitunut, kasvava maahanmuuttajaväestö. Samaan aikaan julkinen sosiaaliturvamme on hajanainen, paikoin tehoton, eriarvoisuutta ruokkiva ja kustannuksiltaan kestämätön, mistä kertoo valtiontalouden alijäämä ja kasvava velkataakka.

Ongelmat on laajasti tiedostettu ja niihin on tartuttu, mutta sosiaaliturvaan ei ole saatu aikaan perään kuulutettua ja tarpeelliseksi koettua kokonaisuudistusta valtion toimesta, vaikka sitä on yritetty (ns. SATA-työryhmä). Osittaisuudistuksia on tehty sosiaaliturvan kentässä useita, laaja-alaisiakin, kuten 2005 ja 2017 eläkereformit.

Rakenteellinen kehittäminen tarkoittaa konkreettisesti esimerkiksi terveydenhuollon palveluketjujen uudistamista ja niiden integroimista sosiaalihuollon palveluketjuihin tai markkinoiden, valtion ja kansalaisyhteiskunnan verkostojen liittämistä yhteen. Toiminnallinen kehittäminen taas tarkoittaa esimerkiksi palvelutoiminnan tehokkuuden parantamista organisaatiouudistuksilla tai vaikkapa digitalisaatiota hyödyntämällä.

Suomea pidetään kokeilujen luvattuna maana ja esimerkiksi kilpailutalouteen kytkeytyvä hallinto-oppi, New Public Management -ajattelu, on meillä omaksuttu ja sovitettu polkuriippuvuuksiimme kokeilujen kautta. Toisaalta järjestelmäuudistuksia ovat leimanneet katkokset ja tuntuvatkin epäonnistumiset niin tulonsiirtopolitiikassa kuin palvelusektorilla. Tästä esimerkkinä ovat niin sosiaaliturvan kokonaisuudistus kuin sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuskin.

Reformit ja niiden pysyvä tarve avaavat kansalaislähtöisyydelle uusia toimintamahdollisuuksia ja mahdollisuuksia vaikutusvallan laajentamiseen. valtio ja markkinat ovat monin tavoin epäonnistuneet hyvinvointipolitiikassaan.

Miten valtio epäonnistuu?

Valtion “epäonnistuminen” voi tarkoittaa keynesiläisyyden epäonnistumisen lisäksi myös valtion ideologispoliittista vetäytymistä hyvinvointivaltiollisista tehtävistä (austerity-politiikka): hyvinvointipalvelujen alasajoa, tulonsiirtojen vähenemistä, eriarvoisuuden kasvua ja yleistä kurjistumista.

Kuten aiemmin on todettu valtion rooli ja tehtävien laajuus on kiistanalainen asia, mitään ehdotonta laajuutta ei ole, etenkään terveydenhuollon ja koulutuksen ulkopuolella, joita yleensä pidetään julkisen vallan tehtävinä myös ns. yövartijavaltioissa, joissa valtion tehtävät rajataan niin vähiin kuin mahdollista.

Valtion epäonnistuminen voi myös tarkoittaa tehottomuutta. Etenkin uusliberalistien vakiosyytös valtiovetoista toimintaa kohtaan on, että se on tehoton verrattuna markkinoihin esimerkiksi julkisten palvelujen järjestäjänä. Usein onkin vaikea julkisessa keskustelussa erottaa, onko hyvinvointivaltiokritiikissä kyse ideologisesta valtiokritiikistä ja valtion roolin periaatteellisesta supistamisesta vai tehottomuusargumentista.

Esimerkiksi Suomessa viime vuosina näyttäisi hyvinvointivaltiokritiikki olevan ennen muuta tehottomuuskritiikkiä eikä periaatteellista halua “ajaa valtio alas”. Meillä julkisen vallan panostukset sosiaalipolitikkaan ovat olleet bruttokansan­tuoteosuu­del­la mitaten vakaita, vaikka markkinoiden elementtejä on ajettu sisään järjestelmien ohjaukseen.

Miten valtio epäonnistuu? Asiaa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Sosiaalipolitiikan osalta epäonnistuminen tarkoittaa liian niukkoja tai tehottomia sosiaalisia tulonsiirtoja ja palveluja ja harjoitetun politiikan epäonnistumista esimerkiksi oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvotavoitteiden toteuttamisessa.

Sosiaalipolitiikkaa onkin alettu jälkikeynesiläisessä maailmassa tarkastelemaan ja kehittämään investointina ja taloudelle alisteisena yhteiskunnan toimintalohkona. Investointien sosiaalipolitiikka on esimerkiksi sosiaaliturvan reformien yhteinen nimittäjä Euroopassa. Epäonnistuminen siinä vaikeuttaa talouskasvun aikaansaamista ja johtaa väestöryhmien eriarvoiseen asemaan.

Geestin mukaan erityisesti puoluevalta johtaa vaalikausiin sidoksissa olevien poliittisten painotusten kasvavaan merkitykseen valtio-ohjauksessa, soutamiseen ja huopaamiseen päätöksenteossa sekä lyhytjännitteisyyteen esim. sosiaaliturvajärjestelmiä koskevassa suunnittelussa. Suomesta esimerkkinä voi poimia vaikkapa viime vuosien SOTE-uudistuksen, jossa valtiolle suunniteltu rooli palvelujen järjestämisessä on vaihdellut hallituksen voimasuhteista riippuen.

Geestin mukaan edellä mainittu kritiikki johtaa “byrokratian purkamiseen ja jäykkyyksien vähentämiseen”. Valtio- ja puoluekritiikissä unohtuu usein se, että puolueet ovat keskeisiä demokratian kanavia. Kun valtion roolia muutetaan, voi suunnittelun, päätöksenteon ja toimeenpanon demokraattisuus kärsiä tai ainakin muuttaa olemustaan.

Valtion epäonnistumiseen ja sen voimakkaasti kasvaneisiin kustannuksiin, jotka ilmenevät julkisen talouden alijääminä ja velkaisuutena, on vastattu Suomessakin lisäämällä julkisen sektorin markkinoiden kaltaisuutta tulonsiirtojen ja palvelujen organisoimisessa. Tämäkään ei ole ongelmatonta, ottaen toki huomioon sen, että arviointi on samalla tavoin ideologis-poliittisesti latautunutta kuin valtionkin roolin arviointi.

Markkinahäiriöt

Yhteisötalouden sosiaalipoliittista roolia ja sen kasvattamista on perusteltu valtion epäonnistumisen lisäksi myös markkinoiden epäonnistumisella. Esitetään, että yhteisötaloutta laajentamalla voidaan myös markkinoiden epäkohtia vähentää sekä tulonsiirtopolitiikassa että sosiaali- ja terveyspalveluissa.

Markkinahäiriöillä on perusteltu aikanaan myös keynesiläistä talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Kuten aiemmin on todettu, keynesiläisessä talousteoriassa lähdetään siitä, etteivät säätelemättömät markkinat johda optimaaliseen hyvinvointiin kaikille, eivät myöskään suhdannekierroltaan hallittuun makrotalouteen.

Nyt kuitenkin varsin laaja yksimielisyys vallitsee suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa, ettei valtiokeskeisyys ole kaikissa suhteissa paras tapa ohjata markkinoita silloinkaan, kun ohjauksen tarpeesta ollaan yksimielisiä. Toki tästä tarpeesta vallitsee käsityseroja eri poliittisissa ryhmissä. Valtio on kasvanut liian laajaksi, mistä julkinen velka ja sen kasvuvauhti kertovat: valtion tuotot eivät riitä sen kustannusten kattamiseen. Tarvitaan uusia keinoja, mikäli hyvinvointivaltion eetoksesta halutaan pitää kiinni. Myös tähän tavoitteeseen voidaan yhteisötaloutta tarjota välineeksi.

Markkinahäiriöt -käsitteellä kuvataan yleensä keskeisiä poikkeamia ns. ideaalimarkkinoista. Ideaalimarkkinat on ideaalityyppinen tasapainomalli erilaisista markkinoista, joilla kysyntä ja tarjonta kohtaavat oikea-aikaisesti ja joilla tuotteiden, olivat ne sitten tavaroita tai palveluita, hinnat asettuvat tasolle, jolloin kuluttajien tarpeet tyydyttyvät optimaalisella tavalla. Tavaroiden ja palveluiden allokaatio toteutuu tehokkaasti. Jyrkkiä suhdannevaihteluita eikä liiallista niukkuutta esiinny, vaan talous kasvaa tasaisesti ja etenkin työkykyisille ja -haluisille allokoituu oikeudenmukainen määrä työtä ja hyvinvointia.

Ideaalimarkkinoilla tieto kysynnän ja tarjonnan laadusta kulkee häiriöittä ja täydellinen kilpailu vallitsee tuottajien välillä. Jos on kyse työmarkkinoista, hyvin toimivilla työmarkkinoilla esiintyy vain vapaaehtoista ja kitkatyöttömyyttä, ei pitkäaikaista rakennetyöttömyyttä. Kaikki tiedämme työttömyystilastojen perusteella, miten kaukana ideaalisesta esimerkiksi suomalaiset työmarkkinat toimivat.

Reaalisilla markkinoilla esiintyy jyrkkiäkin suhdannevaihteluita; lamoja ja taantumia, rakennetyöttömyyttä, köyhyyttä, niukkuutta ja taloudellista eriarvoisuutta. Taloudellinen valta voi myös keskittyä monopoleihin, jolloin markkinoilla ei ole useita tuottajia kilpailemassa asiakkaista, ja monopsoneihin, jolloin on vain yksi asiakas ja kartelleihin, jolloin tuottajat ovat sopineet olevansa kilpailematta.

Kilpailu ei myöskään ole aina reilua tai se puuttuu kokonaan. Tieto ei kulje ja mikä sosiaalipolitiikan kannalta erityisen merkittävää, esiintyy niukkuutta etenkin meriittihyödykkeistä, joiden tuottaminen ei kiinnosta voittoa tavoittelevia tuottajia, vaikka tuotteet ovat sen kaltaisia, että niitä yleisesti tarvitaan yhteiskunnassa.

Meriittihyödykkeitä voivat olla esimerkiksi tulonsiirrot köyhille ja pienituloisille sekä sosiaalihuollon palvelut. Niitä kuitenkin tarvitaan. Jos niitä ei ole tarjolla syntyy kurjuutta, syrjäytymistä ja poliittisia levottomuuksia. Meriittihyödykkeitä tarjotaan tarveperiaatteella kaikille tarvitseville työmarkkina-asemasta riippumatta.

Myös ympäristön suojelun puute ja luonnonvarojen väärinkäyttö voivat näyttäytyä markkinahäiriönä. Kasvava talous rasittaa ympäristöä, mutta siitä huolehtiminen ei välttämättä kiinnosta tuottajia, ellei ole pakko esimerkiksi lainsäädännön takia. Ympäristökysymykset ovat nousseet viime vuosina myös sosiaalipoliitikkojen asialistoille.

Yhteisötalouden ja sen sosiaalipoliittisen roolin kannalta erityisen merkittäviä markkinahäiriöitä ovat ne, jotka vaikuttavat kielteisesti julkishyödykkeiden, sellaisten tulonsiirtojen ja palvelujen tarjontaan, jotka ovat erityisen tärkeitä pienituloisille ja tulottomille, joilla ei ole varaa markkinahintaisiin kaupallisiin palveluihin ja joilla ei ole oikeutta toimeentulon ja hyvinvoinnin kannalta keskeisiin tulonsiirtoihin, kuten esimerkiksi pitkäaikaistyöttömillä, joille ei ole syntynyt työuran lyhyyden tai puuttu­misen takia riittävän suuria eläkekertymiä. Markkinat eivät synnytä ratkaisuja sinne, missä ei ole riittävästi kulutuskykyistä kysyntää (Geest 2007, 137).

Yhteisötalous – tapa tuottaa sosiaalipolitiikkaa kansalaislähtöisesti

Suppeassa mielessä kansalaisuus on tietyn valtion jäsenyyttä, johon perustuvat esimerkiksi lakisääteisen sosiaali- ja terveysturvan etuudet ja velvollisuudet hyvinvointivaltioissa.  Laajassa merkityksessä kansalaisuuden voi ymmärtää arkipäivän demokratisoitumisena ja osallisuutena yhteiskuntapoliittiseen suunnitteluun, päätöksentekoon ja implementointiin. 

Yksittäisen kansalaisen näkökulmasta kansalaislähtöisyys merkitsee oikeudenmukaista ja reilua yhteiskuntaa. Tätä kuvattiin edeltävillä sivuilla Erik Olin Wrightin näkemyksen kautta. Oikeudenmukaisuus ja reiluus linkittyvät toisaalta yksilöiden ja ryhmien tilanteisiin ja toimintamahdollisuuksiin yhteiskunnassa, toisaalta yhteiskunnan rakennepiirteisiin.

Laajassa hyvinvointivaltiossa pyrittiin vaikuttamaan molempiin. Valtiovetoisessa hyvinvointivaltiossa väylänä on ollut suuressa määrin politiikka; poliittinen osallistuminen ja vaikuttaminen. Toimintamahdollisuuksien sijasta korostetaan yhteiskunnan rakenteiden merkitystä. Markkinatalouteen painottuvassa järjestelmässä väylä on haettava talouden kautta.

Kilpailutalous ei kykene ratkaisemaan markkinaperusteisesti köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmaa kaikilta osin, koska ongelmana on kulutuskyvyn puute. Pelkän hyväntekeväisyyden kautta tällainen huono-osaisuus ei myöskään hoidu, sen on markkinatalouden historia vakuuttavasti osoittanut.

Sosiaalipolitiikka, erityisesti perus- ja vähimmäisturva ja vähävaraisten palvelut näyttäytyvät yhä edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa meriittihyödykkeinä. Jos valtiota ei olisi tai se olisi nykyistä olennaisesti suppeampi, huono-osaiset jäisivät heitteille. Myös uudet syrjäytymisen muodot, esimerkiksi ne, jotka liittyvät ei-työperäiseen maahanmuuttoon kasvattavat meriittihyödykkeiden tarvetta, osittain vaikeasti ennakoitavalla tavalla.

Yhteisötalouden kannattajat tarkastelevat sosiaalisia ongelmia kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Ne, jotka sosiaalipolitiikan taloudesta puhuvat ja kirjoittavat, yleensä tarkas­te­le­vat ilmiötä valtiollisen sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta.

Yhteisötalous on taloudellisena toimintana välimuoto markkinakapitalismin ja valtion ohjaaman suunnitelmatalouden välillä. Sillä on Suomessa pitkät perinteet.

Eliisa Troberg luonnehtii osuustoimintaa, yhteisötalouden keskeistä lohkoa, seuraavasti: ”Kun kuluttajat tarvitsevat tuotteita tai palveluita, ratkaisu voi olla osuustoiminnallinen, jolloin asiakkaat omistavat yrityksen ja tavoitteena on laadukkaiden ja edullisten tuotteiden ja palveluiden tuottaminen kuluttajien tarpeiden tyydyttämiseksi” (Troberg 2014, 8).

Sosiaalipoliittisesti on keskeistä myös se, että yhteisötaloudessa suuntaudutaan yhteisölliseen itseapuun. Sen määrittelyssä ovat sosiaaliset yhteisölliset päämäärät keskeisiä niin taloudellisesti kuin organisatorisesti. Päätöstenteossa korostuu henkilö ja ääni -periaate.

Yhteisötalous ei rajoitu talouteen tai sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, vaan se on yhtä lailla maataloutta, kulttuuria, urheilua ja vapaa-ajan toimintaa. Yhteisötalous on tärkeä organisoituminen muoto myös esimerkiksi asuntotuotannossa, vakuutus- ja pankkitoiminnassa, kustannustoiminnassa ja energiantuotannossa.

Sosiaalipoliittiset tehtävät ovat kuitenkin keskeisiä ja mahdollisesti yhä keskeisemmiksi tulevia hyvinvointivaltioiden ja markkinatalouden kriisiytyessä. Uusia keinoja tarvitaan, mikäli hyvinvointivaltion eetosta halutaan yhteiskunnassa vaalia.

Yhteisötalous voi olla merkittävä myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta, kun ottaa huomioon sen piirissä tapahtuvat lukuisat toimet yhteiskunnan huono-osaisten parissa. Esimerkkeinä voivat olla vaikkapa sosiaaliset yritykset ja työosuuskunnat, jotka ovat olleet Suomessakin viime vuosina merkittäviä pitkäaikaistyöttömien ja vajaakuntoisten työnhakijoiden työllistämisen kanavia.

Yhteisötalouden piirissä on omaksuttu sosiaalisten ongelmien hoitamisessa pyrkimys yksilöiden omatoimisuuteen. Siinä ei tähdätä taloudellisen ”lisäarvon” tuottamiseen omistajille, vaan inhi­mil­listen tarpeiden tyydytykseen.

Sosiaalisten ongelmien käsittely organisoidaan taloudellisen yhteistyön puitteisiin ilman ensisijaista voitontavoittelua toisin kuin osakeyhtiömuotoisessa yritystoiminnassa.

Yhteisötaloudellista toimintaa voidaan näistä lähtökohdista tarkastella vastauksena markkinoiden ja valtion osittaiseen epäonnistumiseen sosiaalipolitiikassa. Markkinaehtoisuuden kasvattaminen ei ole auttanut yhteiskuntaa luomaan kestäviä edellytyksiä tyydyttää väestön hyvinvoinnin kannalta keskeisiä tarpeita. Markkina­läh­töi­syys on myös johtanut väestöryhmien kasvavaan eriarvoistumiseen.

Kirjoitus perustuu prof. emer. Juhani Laurinkarin puheeseen kirjan Kansalaislähtöinen sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa julkaisutilaisuudessa 26.3.2021. Kirjan on kustantanut Osuustoimintakeskus Pellervo yhteistyössä Ajatushautomo Kompassin kanssa.

Kansalaislähtöinen sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa on vapaasti luettavissa ja ladattavissa Osuustoimintakeskus Pellervon sivuilla.

Katso taltiointi julkaisuwebinaarista 26.3.2021 Pellervon YouTube-kanavalla.