Kymmenen taustasyytä USA:n polarisaatiokehitykselle (2/2)

Tapio Luoma-aho

Lue kirjoituksen osa 1 täältä.

6. Instituutioiden ja kansalaisyhteiskunnan politisoituminen

Onko koko elämä politiikkaa?

Politisoitumisella on vaaransa. Elämän ja yhteiskunnan osa-alueiden ja instituutioiden politisoitumisen vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin. Eräs totalitarististen yhteiskuntien piirre on kaikkien elämänpiirien ja tilanteiden politisoiminen. Me tarvitsemme myös politiikkavapaita kohtaamisen ja ihmiselämän asioiden käsittelyn tiloja. Toisaalta esimerkiksi taiteella on tietenkin oltava vapaus olla myös poliittista – tai olla olematta.

Ratkaisu polarisaatioon tuskin on lisätä politiikkaa – siis ainakaan puoluepolitiikkaa ja siihen liittyviä kilpailullisia ja muita polarisoivia elementtejä joka asiaan.

Mutta saako tutkija, pappi, artisti, poliisi, sotilas, tuomari tai jalkapalloilija ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin? Entä tieteellinen seura, tuomioistuin, seurakunta, tai oppilaitos? Voiko media olla puolueeton?

Yhdysvalloissa on kiinnitetty huomioita siihen, että esimerkiksi tiettyjen tieteenalojen ammatilliset yhdistykset alkoivat joitain vuosikymmeniä sitten antaa enemmän poliittiseksi tulkittavia kannanottoja, tämä on aiheuttanut vastakkaisen näkemyksen omaavissa vastareaktioita. Kun vielä jokin aika sitten republikaanien ja demokraattien kannattajien välillä ei ollut eroa luottamuksessa tutkijoihin ja tutkimuslaitoksiin, on ero viime vuosikymmeninä revennyt huomattavaksi. Yliopisto-opettajat ovat tätä nykyä lähes kaikki demokraattien äänestäjiä. Lisäksi muutamat tieteenalat ovat toki olleet jo pitkään kärjistyneen poliittisia. Tieteen ja yliopistojen politisoitumisella väistämättä on polarisaatiota lisäävä vaikutus.

Case korkein oikeus

Yhdysvaltojen korkeimmalla oikeudella (Supreme Court) on merkittävä rooli maan lainsäädännön tulkitsijana ja oikeuskäytännön vakiinnuttajana.

Korkeimmalla oikeudella oli varsin iso rooli kansalaisoikeuksien edistämisessä etenkin 1950-luvulla Earl Warrenin puheenjohtajakaudella ja jossain määrin sen jälkeenkin. Warrenin arvostelijoiden mukaan korkeimman oikeuden politisoituminen kuitenkin muutti pysyvästi sen roolia pelkästä lain tulkitsijasta enemmän lainsäädännön ohjaajaksi ja siten poliittiseksi toimijaksi. Tuomarinimitykset ovatkin olleet sen koommin mitä kuumimpia poliittisia kysymyksiä. Vastaavasti Suomessa käydään lähes jatkuvaa keskustelua perustuslakivaliokunnan mahdollisesta politisoitumisesta tai sen riskistä. Selvää toisaalta on, että jo perustuslaki itsessään on poliittinen prosessin kautta syntynyt asiakirja, joka heijastelee tietynlaista maailmankuvaa ja visiota yhteiskunnasta.

Erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden politisoituminen on ilmiö, joka tulee ja onneksi myös menee. Myöskään kansalaisliikkeiden politisoituminen ei ole uusi ilmiö, olihan meillä Suomessakin esimerkiksi urheiluseurat pitkään jakautuneet poliittisen maailmankuvan mukaan.

Hollannin kuuluisa pääministeri Abraham Kuyper edisti 1900-luvun alussa ajatusta, että yhteiskunnassa kaikki ideologiat ja maailmankuvat saavat samat oikeudet ja mahdollisuudet esimerkiksi omien TV-kanavien perustamiseen (pilarisaatio). Hyvin monet kansalaisyhteiskunnan toiminnot ovat olleet Hollannissa jakautuneita maailmankuvan mukaan. Järjestelmä on kuitenkin toiminut ilman polarisaation kärjistymistä konflikteiksi, ehkä siksi, että kilpailevia maailmakuvia on useampi kuin kaksi ja toisaalta koska kaikki kuitenkin elävät ja toimivat yhdessä markkinataloudessa, ja maantieteellisesti pienellä alueella, missä kohtaamisen paikkoja erilaisten ihmisten välille väkisinkin syntyy.

7. Rasismin pitkä häntä

Euroopasta käsin on vaikea käsittää sitä, että ”institutionaalinen rasismi”, eli segregaatiopolitiikka kiellettiin Yhdysvalloissa vasta alle 60 vuotta sitten. Vuosisataisten käytäntöjen pitkä häntä heijastuu maassa edelleen valtavina eroina koulutus- ja varallisuustasossa. Asiaa on vaikea ymmärtää maan ulkopuolelta käsin ja tietenkin myös osavaltio- ja aluekohtaiset erot ovat merkittäviä. Kysymykset poliisin voimankäytöstä ja tasa-arvosta lain edessä ovat tietenkin täysin relevantteja ja yleisesti tunnettua on, että myös tietyt ammattiryhmät ovat perinteisesti jakautuneet ihonvärin mukaan. Kysymys ihonväristä on valitettavasti edelleen politisoitunut – tai sitä politisoidaan. Viime aikoina nousussa oleva, perinteisen liberalismin ja amerikkalaisen individualismin perinteen kanssa ristiriidassa oleva ns. identiteettipolitiikka, missä ihminen nähdään ensisijaisesti ryhmän jäsenenä, on todennäköisesti pikemmin pahentanut kuin lieventänyt tätä kehitystä. Identiteettipolitiikka ilmiönä ei rajoitu puoluekentän tietylle laidalle.

Yhdysvaltojen vaaleissa puoluekannatus jakautuu selkein luvuin ihonvärin mukaan, mitä voi pitää huolestuttavana.

Toisaalta ajatus, että USA:n viimeaikaisessa polarisaatiossa olisi pohjimmiltaan kyse rasismista, vaikuttaa selityksenä puutteelliselta. Valkoista ylivaltaa ajavat ryhmät ovat lopulta kannattajakunnaltaan pieniä. Äärettömän harva ”konservatiivi” kyseenalaistaa afrikkalaistaustaisten kansalaisten yhtäläisen ihmisarvon tai haikailee rotuerottelun aikaan. Tunnettua myös on, että monet maahanmuuttajaryhmät ovat arvoiltaan etenkin rannikkoseutujen koulutettua valkoista väestönosaa konservatiivisempia ja siksi republikaanien ja jopa Donald Trumpin kannatus heidän parissaan nousi.

Puoluekenttä siis elää. Historiallisesti demokraattipuolue oli rotuerottelun ja ns. ”osavaltioiden oikeuksien” kannattajien puolue ja republikaanit perustettiin mm. vastustamaan orjuutta. Tilanne kääntyi päälaelleen monimutkaisen prosessin seurauksena 1900-luvun puolivälin jälkeen. Saavatko demokraatit pidettyä kiinni vaikkapa arvokonservatiivista latinoista? Trumpin jälkeisen republikaanipuolueen suunta jää nähtäväksi, mutta yhtä lailla myös demokraattipuolueen tulevaisuuden suunta sisältää kysymyksiä.

8. Kaksipuoluejärjestelmä

Syksyn 2020 presidentinvaalit etenivät huonoimmalla mahdollisella tavalla, jos ajatellaan vaalivilppiepäilyjä ja polarisaatiokehitystä. Joe Bidenin vaalivoitto tosiasiallisesti ratkesi lopulta noin 43 000 äänen marginaalilla, vaikka kokonaisäänimääränsä olikin yli 7 miljoonaa suurempi. Äärimmäisen tiukka äänestystulos oli tietenkin omiaan lisäämään vettä epäilyihin ja oikeusjuttuihin. Kannatti yrittää, sillä pienelläkin äänimäärän muutoksella kolmessa avainosavaltioissa vaalien lopputulos olisi ollut toinen.

”Huonoin mahdollinen määrä puolueita maassa on yksi. Toiseksi huonoin määrä on kaksi.”

 – Jonathan Haidt (6.1.2021 julkaistussa YouTube -haastattelussa)

Kaksipuoluejärjestelmä omalta osaltaan väistämättä pakottaa äänestäjiä kahteen leiriin ja lisää poliittisen ajattelun, keskustelun ja identiteettien yksiulotteisuutta (jota sitten toistellaan Suomessa asti vaikka järjestelmämme on hyvin erilainen). Erilaisten maailmankuvien jännitteen voi ymmärtää, mutta ajatus, että missä tahansa yhteisössä olisi vain kaksi kilpailevaa maailmankuvaa on täysin perätön.

Yhdysvalloissa pääpuolueet ovatkin hajanaisia kokoomuksia suuresta määrästä erilaisia ryhmittymiä ja tavoitteita, joiden keskinäiset painopisteet myös muuttuvat ajan myötä.

Demokraattien sisällä vaikuttaa monenlaisia liikkeitä ja ryhmittymiä keskustavasemmistolaisesta neoliberalismista (Clinton, Obama) aina identiteettipolitiikkaa painottavaan miltei illiberaaliin ”woke-vasemmistoon”.

Republikaanipuolueen sisällä taas voidaan nähdä esimeriksi perinteisiä ”burkelaisia” konservatiiveja, kristillisen oikeiston moraalikonservatiiveja, markkinoiden vapautta painottavia ”laissez-faire” -liberaaleja ja turvallisen menneisyyden ja vahvan valtiovallan haikailijoita, jotka ovat yleensä heikommin koulutettuja. Trump antoi viimeksi mainituille ”autoritaareille” aiempaa enemmän painoarvoa ja perinteiset konservatiivit ovat jääneet puolueessa sivuosaan. Lisäksi ulkopolitiikassa vastakkain puolueen sisällä yhdysvaltalaisen oikeiston historiaa tutkineen Markku Ruotsilan mukaan ovat sotilaallista interventiopolitiikkaa ajaneet ”neokonservatiivit” ja heitä vastustaneet ”America First” -henkiset ”paleokonservatiivit”. Trumpista itsestään ei klassista burkelaista konservatiivia saa tekemälläkään, kuten Jonathan Haidt huomauttaa.

Mikä motivoisi pääpuolueita muutamaan järjestelmää, kun niillä olisi ainoastaan valtavasti hävittävää?

Yhdysvalloissa on toki myös muita puolueita, käytännössä puoluekenttä on varsin samanlainen kuin monissa Euroopan maissa. USA:sta löytyy vihreät, sosiaalidemokraatit, kristillisdemokraatit ja liberaalipuolue sekä kommunistisia puolueita. Vaalijärjestelmän vuoksi pienpuolueiden rooli on ollut lähinnä häiritä niiden arvoja lähempänä olevan pääpuolueen kampanjaa… Mutta mikä motivoisi pääpuolueita muutamaan järjestelmää: heillähän olisi ainoastaan valtavasti hävittävää, jos vaalijärjestelmä johtaisi uusien puolueiden nousuun?

Äänestäjät ovat jakautunut puoluekannan mukaan monissa vaaleissa yllättävän lähelle 50-50%. Vielä viimeksi Georgian uusintavaaleissa molemmat senaattorinpaikat ratkesivat alle prosentin marginaalilla.

Kahden pääpuolueen ajautumiselle kaksipuoluejärjestelmässä suunnilleen samankokoisiksi voi etsiä peliteoreettisia selityksiä. Järjestelmä asettuu lukuisten iteraatioiden kautta tasapainotilaan, kun molemmat puolueet tekevät kaikkensa houkutellakseen äänestäjiä kilpailutilanteessa ja oppivat toisiltaan ja omista virheistään.

Yhdysvaltojen järjestelmässä esivaalit ovat hyvin merkittäviä vaikuttamisen paikkoja. On esitetty, että esivaaleissa äänestämään vaivautuvat ovat yleensä ihmisiä, joilla on vahvoja poliittisia näkemyksiä tai tavoitteita ja tämä yleensä lisää kärjistävien viestien hyödyllisyyttä. Toisaalta varsinaisiin vaaleihin kannattaa lähteä tavoittelemaan ns. mediaaniäänestäjää ja etenkin liikkuvia äänestäjiä, jolloin kärkevien viestien tai liian rohkeiden esitysten tuominen esiin ei yleensä USA:n vaaleissa ole ollut voittava resepti. Siis yleensä.

Toisaalta, myös Iso-Britannia on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä, jonka puolueissa on paljon samankaltaisuutta USA:n kanssa, mutta polarisaatio ei ole kuitenkaan maassa ole edennyt yhtä kärjekkääksi. Kaksipuoluejärjestelmä ei ole polarisaation ainoa syy.

9. Moni hyötyy polarisaatiosta

Polarisaatio, näkemyksien kärjistäminen ja näiden synnyttämät pelot ja muut voimakkaat tunteet ovat tietenkin paitsi hyödyllisiä Yhdysvaltojen vihollisten näkökulmasta, myös erittäin hyvää bisnestä.

Polarisaatiota lisäävät tunteet: pelko, inho, suuttumus jne. naulitsevat ihmiset median ääreen. Kuinka paljon lisää käyttäjiä Donald Trumpin Twitter-innostus toi palveluun? Mediaa ohjaa rahan logiikka ja tunteiden psykologia. Herätä tunteita, kärjistä, pelottele ja saat klikkejä, mainostuloja, ääniä. Poliittisen kannatuksen maksimointi vei Trumpin taustajoukkoineen flirttailemaan ääriryhmien kanssa, ja omalta osaltaan vahvisti polarisaatiokehitystä. Toisaalta liian polarisoivat viestit myös karkottavat maltillisempia äänestäjiä ja poliittiset toimijat laskelmoivat tilannetta viestintätoimistojensa avustuksella.

Poliittisen viestinnän tarkoitus on muuttunut ideoiden kilpailusta omien kannattajien mobilisointiin.

Median rooli vaalikampanjoinnissa muuttui viime vuosisadan aikana merkittävästi. Esimerkiksi USA:ssa oli pitkälle 1900-luvun ajan vain muutama TV-kanava. Liittovaltion viestintävirasto loi ns. reiluusdoktriiniin ”fairness doctrine”, jonka ideana oli, että TV-kanavien piti pitää esillä tasapuolisesti molempia (puolueiden) näkökulmia. Tilanne alkoi muuttua 1980-luvulla kaapelikanavien myötä kun jokainen aate saattoi löytää oman viestikanavansa ja Reaganin hallitus perui reiluusdoktriinin tarpeettomana. Yhdysvaltojen runsas mediakenttä onkin varsin selkeän (puolue)politisoitunut ja eri puolueiden kannattajat voivat elää hyvin pitkälle omissa mediakuplissaan ja tätä on vaikea muuttaa. Tila ideoiden kilpailulle on USA:ssa vähentynyt, eikä maassa juuri ole eduskunnan kyselytunnin kaltaisia käytäntöjä.. Poliittisen viestinnän tarkoitus onkin muuttunut yhteiskunnallisesta keskustelusta omien kannattajien motivointiin ja mobilisointiin, arvioi mm. Yalen yliopistossa valtio-opin professorina toimiva Ian Shapiro.

Median ja sosiaalisen median ansaintalogiikka ei ole toistaiseksi ollut ainakaan polarisaatiota vähentävä, vaikka sitä olisi ollut helppo muuttaa koska tahansa. Some-algoritmit vahvistavat kuplia myös, koska ne näyttävät ihmiselle sisältöä, joka on hänen aiemman käyttäjädatansa mukaista. Milloin viimeksi näit vaikkapa YouTubessa videosuosituksen, jossa sinua tarkoituksellisesti halutaan ohjata avartamaan näkökulmiasi ja katsomaan maailmaa aivan erilaisesta näkökulmasta? Tällainen pedagoginen rooli olisi koska tahansa toteutettavissa, mutta tämä todennäköisesti johtaisi kielteisiin tunteisiin ja palvelun käytön vähenemiseen.

Yksilön vastuu

Kuten polarisaatiota tutkineet Miriam Attias ja Bart Brandsma (2020) esittävät, yleensä polarisaatiokehityksen etenemisessä vaikuttaa erilaisia rooleja, joista yllyttäjät ovat keskeisiä.

Tiettyjen ihmisten omaa vastuuta polarisaatiosta ei siis voi kuitenaan tyhjentää ajatukseen, että polarisaation syyt olisivat puhtaan teknisiä, kuten Twitterin merkkimäärärajoitus tai median ansaintalogiikka. Polarisaatiota on pystytty synnyttämään jo ennen kaupallisen median valta-aikaa. Demokratian ja demagogian ongelmat tunnettiin jo antiikin Kreikassa.

Missä menee kärjistämisen ja kansankiihotuksen raja? Tätä pohditaan nyt kaikissa demokratioissa. Demokratia on myös kilpailua äänistä ja vaaleissa on vaikea menestyä herättämättä lainkaan tunteita. Poliittisen vastapuolen kuvaaminen vaarallisena ”äärioikeistolaisena” tai ”kommunistina” ei ole lainkaan uusi ilmiö, eikä rajoitu Yhdysvaltoihin tai Suomeen.

Lisäksi on selvää, että polarisaatiota ja valeuutisia on voitu molemmin puolin vahvistaa ulkovaltojen toimesta osana hybridivaikuttamisoperaatioita. Tästä on viitteitä, mutta sen vaikutuksia on vaikea arvioida. Trollitehtaiden työ on hyvin yksinkertaista: mikään ei ole helpompaa kuin valeuutisten tehtailu keksitylle ”uutissivustolle” tai väärennetyn Twitter-tilin luominen. Ilmiö on tuttu Suomestakin, missä v. 1917 vallankumoustapahtumia oli agitoimassa joukko venäläisiä kommunisteja, etunenässä muuan Josef Stalin. Divide et impera!

Ja kuten aiemmin todettiin, USA:n vaalijärjestelmästä hyötyvät nykyiset pääpuolueet, joten miksi sitä muuttamaan. 

10. Todelliset poliittiset näkemyserot

Puhuttaessa polarisaatiosta USA:n kontekstissa yleensä siis viitataan joko puoluepoliittisen jakoon republikaanien ja demokraattien kannattajien välillä tai sitten edellä mainittuun liberaali-konservatiivi -jaotteluun, jonka sisältö mielletään joko enemmän poliittiseksi (visio hyvästä yhteiskunnasta), tai maailmankuva- ja arvokysymyksiin liittyväksi (kulttuurisodat).

Ottaen edelliset tekijät huomioon, missä määrin USA:n polarisaatiossa sitten on oikeasti kyse todellisista poliittisista kysymyksistä? Varsin vähän, oletan. Kuinka syvällisesti keskimääräinen äänestäjä miettii kysymyksiä julkisen vallan roolista teollisuuspolitiikassa, terveydenhuollossa tai koulutuksessa, osavaltioiden ja liittovaltion valtasuhteista tai rikkaimman prosentin verotuksesta? Toivottavasti mahdollisimman moni. On kuitenkin totta, että Yhdysvalloissa, kuten kaikissa maissa on kansalaisilla merkittäviä näkemyseroja sekä politiikan tavoitteista, että keinoista. Mutta tämä kuuluu normaaliin politiikkaan ja elämään.

Teoista sanoihin

Identiteeteillä on merkittävä voima ja Yhdysvaltalaisia paimennetaan kahteen joukkueeseen. Tunteille ja identiteeteille on sanoilla enemmän merkitystä kuin teoilla. Hillary Clintonin ylimielinen lipsaus surkimuksista (deplorables) ei jäänyt huomaamatta ja Trump ei yrittänytkään olla koko kansan presidentti.

Mistä asioista USA:ssa oikeasti ollaan eri mieltä ja kuinka keskeisesti? Pew Research selvitti ennen vaaleja äänestäjille tärkeimpiä kysymyksiä. Kaksitoista tärkeintä kysymystä äänestäjille olivat: 1. talous (79%), 2. terveydenhoito (68%), 3. korkeimman oikeuden nimitykset (64%), 4. koronavirus (62%), 5. väkivaltarikokset (59%), 6. ulkopolitiikka 57%), 7. aselait (55%), 8. rotukysymykset ja etninen epätasa-arvo (52%), 9. maahanmuutto (52%), 10. taloudellinen epätasa-arvo (49%), 11. ilmastonmuutos (42%) ja 12. aborttikysymys (40%).

Pitäisikö gallupeissa kysyä enemmän tunteista ja piirtää poliittiset akselit niiden mukaan?

Muutamat em. kysymyksistä ovat olleet paljon mediassa esillä tunteita herättävinä, mutta selvästikin tavallisen äänestäjän kysymykset ovat varsin arkisia: sellaisia, joihin politiikalla hyvin perinteisessä mielessä vaikutetaan, mutta jotka tuskin nykyajassa herättävät sellaisia intohimoja, että niiden takia poltetaan autoja tai riehutaan kongressissa. Juurisyyt polarisaatioon ovat siis muualla kuin erimielisyyksissä poliittisista linjakysymyksistä.

Tai sitten kyselytutkimuksissa kysytään vääriä kysymyksiä. Ehkä meiltä pitäisi kysyä enemmän tunteista ja avata ”polarisaation” akselit tunteiden mukaan. Ketä sinä pelkäät? Mitä inhoat?

Mitä polarisaatiolle on tehtävissä?

Ihmiskunnan ollessa erittäin suurten haasteiden edessä ympäristöongelmien, ilmastonmuutoksen, talouden epätasapainojen ja robotisaation ja tekoälyn ajassa, on hyvä muistaa, että ihminen itsessään ei ole muuttunut heimosotien aikakaudesta mihinkään. 

”Polarisaatio … on ajatusrakenne, mielikuva, joka vaikuttaa toimintaamme. Me ja ne -ajattelu on osittain vaistomaista. Koska se on vain ajatusrakenne, jokainen voi valita, osallistuuko siihen vai ei … vetääkö johtopäätöksiä tai tulkitseeko kokemuksia mustavalkoisen ajattelun pohjalta.” (Attias & Brandsma 2020)

Osittain yhteiskunnallisen polarisaation juuret ovat ruohonjuuritasolla.

Ratkaisuja yhteisöjen jakautumiseen ja pirstoutumiseen on tärkeä etsiä, varsinkin kun hyvin monet niistä aidoista konkreettisista poliittisista kysymyksistä, mistä tapellaan, joko varsin pieniä, teknisiä ja täysin ratkaistavissa, tai sitten todella vaikeita ja monimutkaisia eettisiä kysymyksiä, joiden vastaukset ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia. Poliittinen kartta ei ole missään yhteisössä kaksiulotteinen vaan ulottuvuuksia on rajattomasti. Kuten sanotaan, maailmassa ei ole ratkaisuja, on vain vaihtoehtoisia polkuja.

Entä me? Haluammeko olla osa ongelmaa vai osa ratkaisua? Kaikilla, joilla on ääni, samoin kuin instituutioilla (ml. yliopistot, media, taide ja kulttuuri, uskonnolliset yhteisöt ym.) on polarisaation lieventämisessä, ”kuplien” puhkaisemisessa ja siltojen rakentamisessa mahdollisuus. Asiat eivät lopulta ole kovin monimutkaisia.

Polarisaatiota ja siihen liittyviä tunteita tutkitaan myös Suomessa useissa hankkeissa ja polarisaation ja ”kuplautumisen” haasteiden lieventämiseen on kehitetty monenlaisia työkaluja (kts. esim. bibu.fi ja www.depolarize.fi ). Yleensä kaikki lähtee liikkeelle kohtaamisesta. Surullista olisi, jos ”rauhanvälittämisen suurvalta” Suomi ei pystyisi pitämään omaa polarisaatiokehitystään kurissa.

Lähdekirjallisuutta:

Miriam Attias ja Jonna Kangasoja (toim). Me ja ne : Välineitä vastakkainasettelun aikaan. Into Kustannus 2020.

Jonathan Haidt. The Righteous Mind : Why Good People are Divided by Politics and Religion. Pantheon Books 2012 ym. kustantajia

Markku Ruotsila. Sydänmaiden kapina : Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Gaudeamus 2018.

Artikkelikuvat: Khoa Pham ja Sushil Nash on Unsplash.com