Rauha marxilaisuuden kanssa?

Uuden Marx-tutkimuksen huippua edustaa Vesa Oittisen teos ”Marx ja moderni” (Marx ja moderni – Jatkuvuuksia ja katkoksia Marx-kuvassa, niin&näin, Tampere 2018). Karl Marx-seuran puheenjohtaja, akatemiatutkija Oittinen oivaltaa kirjoituskokoelmassaan mielestäni oikein monta asiaa. Kommentoin hänen kirjaansa kristillisdemokraattisen ydinarvojen pohjalta. Mutta ennen sitä yritän hahmottaa laajaa kokonaiskuvaa lähtien marxilaisen dialektiikan kolmesta peruslaista.

Marxilainen dialektiikka

Marxilaisen dialektiikan kolme peruslakia on perinteisesti ilmaistu nykykielelle vaikeasti ymmärrettävällä tavalla: vastakohtien ykseyden ja taistelun laki, määrällisten muutosten laadullisiksi ja laadullisten määrällisiksi muuttumisen laki ja kieltämisen kieltämisen laki.

Kielen ei pidä antaa hämmentää. Nämä lait voi ymmärtää yksinkertaisina systeemin periaatekuvauksina. Monimutkaiseen systeemiin, kuten biologisen tai yhteiskunnallisen systeemiin, vaikuttavat erilaiset ulkoiset ja sisäiset voimat. Tärkeimpiä ovat systeemin sisäiset voimat, jotka vaikuttavat eri suuntiin. Niiden välillä ajan mittaan määrälliset muutokset voimien välisissä ristiriidoissa kasautuvat ja johtavat järjestelmän harppaukselliseen, laadulliseen muutokseen uudenlaiseksi, entistä kehittyneemmäksi järjestelmäksi. Kun vanhassa järjestelmässä yhden osapuolen pyrkimykset ovat olleet alakynnessä, ”kiellettyjä”, nyt uusissa voimasuhteissa ne tulevat määrääviksi. Aiempi ”kieltäminen kielletään”.

Tämä on siis materialistisen dialektiikan kuvaus systeemien kehittymisestä. Periaatteessa ajatus on yksinkertainen: kehitys edellyttää kunkin materiaalisen systeemin sisällä sitä eteenpäin vieviä voimia ja systeemiset muutokset edellyttävät murroksia, joita nämä voimat jännitteissään aiheuttavat.

Periaatteessa materialistinen dialektiikka sopii taustahahmotuksena kaikkeen kehitykseen, vaikka sitä toki on vaikea soveltaa esimerkiksi biologisten järjestelmien evoluutioon.

Dialektiikka palvelee marxilaisuutta, kun sitä sovelletaan yhteiskuntajärjestelmiin. Marxilaisen hahmotuksen mukaan orjayhteiskunnan sisäiset voimat, eli luokkasuhteet tuotantojärjestelmän sisällä, veivät murroksen kautta feodalistiseen järjestelmään, jonka sisällä syntyi murros kapitalistiseen järjestelmään, jonka sisäiset ristiriidat puolestaan kärjistyvät ja vievät murrokseen sosialistiseen järjestelmään. Sosialistisessa järjestelmässä ei pitäisi olla luokkia ja niiden välisiä systeemisiä vastakkainasetteluja.

Tämä on monelle marxilaiselle riittävä filosofinen perusta suhtautua yhteiskuntaan systeeminä, jonka perustavanlaatuista kehitystä määrittävät materiaaliset tekijät: työn ja pääoman välinen ristiriita, joka kärjistyy ja vaatii ratkaisua. Yhteiskuntaa hahmotetaan sen perusristiriidan kautta.

On kuitenkin huomattava, että itse dialektiikka ei kykene määrittelemään miten kauan systeemien murrosvaihe kestää ja miten murros tapahtuu. Esimerkiksi orjayhteiskunta oli pitkään päällekkäinen maantieteellisesti ja ajallisesti feodalismin kanssa ja siirtymä kesti satoja vuosia. Feodalismi kesti pitkään määräävänä yhteiskuntamuotona, jonka kapitalismi vähitellen korvasi. Vesa Oittisen kysymys siitä, oliko viime vuosisadalla nähty reaalisosialismi vielä oikeaa siirtymistä sosialismiin, koska se ei ollut pysyvä yhteiskuntajärjestelmän muutos, on aiheellinen, ja vie syvempiin pohdiskeluihin.

Muutamia kysymyksiä hahmottuu pohdiskelujen pohjalle:

• mikä on ihmisten tietoisten muutospyrkimysten osuus muutoksissa? Missä määrin ihmiset ovat systeemien armoilla ja toimivat suurten sosiologis-taloudellisten voimien pelinappuloina?
• mikä on yhteisomistuksen oikeutus vs. yksityisomaisuuden suoja?
• millainen on juutalaiskristillisestä perinteestä nouseva kristillisdemokraattien eettinen suhtautuminen Marxin esittämään valintaan kapitalistisen ja sosialistisen talousjärjestelmän välillä?

Suhde kristillisdemokraattisiin perusarvoihin

Suomen KD:n ja Euroopan EPP:n periaateohjelmien ydinkohdissa lueteltuja käsitteitä ovat 1) kristillinen ihmiskuva, 2) ihmisarvo, 3) yhteinen hyvä, 4) solidaarisuus, 5) subsidiariteetti- eli lähivastuuperiaate 6) vapaus ja vastuu, 7) tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, 8) totuus sekä 9) suhde kirkkoihin.

1+2) Ihmiskuva ja ihmisarvo

Kristillisdemokraattisen ihmiskuvan mukaan ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan rakastama. Tästä ajatuksesta nousee luovuttamaton ihmisarvo. Marxismin eri lajeissa puolestaan on vaikea löytää pitävää perustaa ihmisarvolle tai moraalille. Mikä se voisi olla?

Oittinen nostaa esiin perusongelman, että Marx ei pystynyt uskottavasti kuvaamaan, miten yhteiskunnan päällysrakenne – sen henkinen kulttuuri, aatteet ja ajatukset – nousee yhteiskunnan aineellisesta perusrakenteesta.

Itse hahmotan marxilaisen käsityksen päällysrakenteesta siten, että useimmat ihmiset pyrkivät sopeutumaan taloudellisia elinehtoja itselleen tuovaan järjestelmään, he ikään kuin ”suomettuneesti” sopeuttavat käsityksensä siihen, mitä kulloinenkin talousvalta suosii, tai sitten he ovat vain niin tottuneita järjestelmään, etteivät näe sen heikkouksia. Tällöin pääosa kulttuurista heijastaa talousjärjestelmän tukevia käsityksiä ja vaihtoehtoliikkeet ovat marginaalissa määrällisesti ja vaikutusvallaltaan.

Toisaalta ”uusia” talousvoimia edustavat ihmiset, kuten yrittäjät kapitalismin noustessa, pyrkivät ajamaan omia etujaan: kaupan vapauttamista, työvoiman vapauttamista maaorjuudesta, koulutusta jne. Tällöin yhteiskunnallinen rooli, ihmisen luokka-asema tuotantojärjestelmässä, määrittää pitkälle sitä, minkä ihminen hahmottaa itselleen edulliseksi kehitykseksi ja mitä poliittisia voimia hän kannattaa. Järjestelmän kehitys kohti syveneviä ristiriitoja tavallaan pakottaa Marxin mukaan ihmiset havaitsemaan mitä pitäisi tehdä.

Jos Marx olisi päinvastoin antanut kulttuurille ja aatteille mainittua tärkeämmän, itsenäisen ja luokka-asemasta vapaan roolin, silloin ei olisi enää ollut hänen mielestään kyse tieteestä. Hän ei nimittäin voinut esittää tieteellistä mittaria moraalisille ratkaisuille, mikä on oikein ja mikä väärin. Sen sijaan erilaiset aineelliset etupyrkimykset voidaan tieteellisesti hahmottaa ja siksi materialistille on välttämätöntä korostaa talousperustan ensisijaisuutta. Marx ja Engels näyttäytyvät tässä suhteessa skientismin, tiedeuskon, edelläkävijöiltä.

Siitä, etteivät Marx ja Engels kyenneet tarjoamaan moraalista teoriaa, eettistä perustaa vallankumoukselle tai sen jälkeiselle yhteiskunnalle, vaikuttaa seuranneen moraalikato käytännön sosialismissa varsinkin, kun aiemmin edes jonkinlaisen moraalisen perustan tarjonnut kristinusko piti epätieteellisenä hylätä. Tätä moraalikatoa kuvanneen Solzhenitsynin syntymästä tuli juuri kuluneeksi 100 vuotta.

Miten tieteellinen moraali voitaisiin luoda sellaiseksi, että sen perusta kestäisi ja elähdyttäisi ihmistä? Miten se silloin eroaisi kristillisistä moraalikäsityksistä?

Marxin ihmiskuva vaikuttaa yltiöpositiiviselta. Ilmeisesti tämä on valistuksen ajatteluperinnettä. Mikä vapauttaa ihmisessä pahimmat ja mikä parhaimmat voimat? Marxilaisuus ei lausu julki mahdollisuutta, että sosialistisessa talousjärjestelmässäkin ihminen voi henkilökohtaisten etujensa takia johtoasemissa pyrkiä vakiinnuttamaan valta-asemaansa, suosimaan sukulaisiaan, torjumaan kilpailijoita vallasta, jne. eli käyttämään valta-asemaansa hyväkseen.

Käytännön sosialismi vaikuttaa osoittaneen positiivisen ihmiskuvan kestämättömyyden: ei kyetty rakentamaan esteitä vallan keskittymiselle omia etujaan tavoitteleville ihmisille. Ei syntynyt utooppista ”sosialistista ihmistä”, vaan nähtiin mielivaltaista oman vallan pönkittämistä ja vallan valjastamista itsekkäisiin tarkoituksiin eli laajamittaista korruptiota. Tällaisesta ilmiöstä jo profeetta Samuel varoitti (1.Sam.8:3-21), kun israelilaiset halusivat kuningasta. Marx vaikuttaa melko huonosti omaksuneen Raamattunsa varoitukset… (Marxin isoisät sekä äidin että isän puolelta olivat juutalaisia rabbeja, mutta perhe kääntyi kristityiksi, jotta Karlin isä Heinrich saattoi toimia lakimiehenä.) Kumpi antaa paremman turvan mielivaltaa vastaan: keskitetty vai hajautettu järjestelmä?

3) Yhteinen hyvä

Kristillisdemokraattinen ajatus lähtee luokka- ja muiden ristiriitojen yhteen sovittelusta siinä missä Marx lähtee hallitsevan luokan eliminoinnista systeemin muutoksessa. Vasta ”pakkoluovuttajien pakkoluovuttaminen” ratkaisee Marxin mukaan kapitalismin perusristiriidan. Pääoman omistajien ja työntekijöiden välinen riistosuhde on Marxin mukaan määräävä yhteiskunnassa ja heijastuu kaikkiin yhteiskunnan suhteisiin. Ihmiskunta ei vapaudu, ellei tästä perustavasta riistosuhteesta vapauduta.

Marxin oli toki melko mahdotonta kyetä kapitalismin alkuvaiheita analysoimalla näkemään kuinka pitkälle kapitalistinen yhteiskunta voi kehittyä etuja yhteen sovittamalla ja voiko siihen rakentaa yhteisomistuksellisia, ”sosialistisia” elementtejä vähitellen. Marx ei kyennyt näkemään kuinka joustava ja sopeutuva kapitalistinen järjestelmä on.

Nykyisin on puolestaan vaikea nähdä, kuinka syvä talouskriisi tarvitaan katkaisemaan tuo sovittelun tie niin kauan kuin valtiovalta voi ohjata kapitalistisen järjestelmän toimintaa asettaen sille sosiaaliset ja ekologiset reunaehdot ja ottaen kriiseissä hallintaansa keskeiset toiminnot. Vaikka tällainen ”puolisosialistinen” kapitalismi ei ratkaise kapitalismin perusristiriitaa, se lievittää sitä kenties hyvinkin pitkään. Suurissa talouskriiseissä valtio voi rahoittajana ottaa tosiasialliseen hallintaansa jopa suurimman osan maansa yrityksistä. Valtiovaltaa täytyy tietenkin kontrolloida, ettei sen valta pääse kasvamaan liian suureksi.

Kapitalismin perusristiriitaa kuvaava Marxin lisäarvoteoria tuntuu intuitiivisesti osuvan johonkin oikeaan. Lisäarvoteorian subjektiivista hahmottamista vaikeuttaa se, että lisäarvoa on vaikea laskea työntekijää kohden, koska yhden henkilön osuutta tuotannon kokonaisuudessa on vaikea eritellä. Työntekijän subjektiivinen kokemus lienee, että jokaisessa työpaikassa – riippumatta siitä onko se yksityinen vai julkinen – hänen on tuotettava enemmän hyötyä kokonaisuudelle kuin mitä saa palkkaa. Siinä mielessä omistussuhteilla ei tunnu enää olevan subjektiivista kokemuksellista merkitystä ”riistosuhteen” kannalta. Kaikissa yhteiskuntajärjestelmissä elannon ansaintaan toisen palveluksessa pätee, että työntekijän on tuotettava enemmän hyötyä kuin saa työstään korvausta – siis riippumatta siitä omistaako yrityksen valtio vai yksityiset.

Miten tällaisessa työntekijän kokemassa henkisessä tilassa voi syntyä koettu tarve vallankumoukseen? Se voi syntyä vain vakuuttuneisuudesta, että koko järjestelmä on toimimaton ja epäonnistunut, eikä sitä voi enää riittävästi korjata. Perustana on siis kokemus ”systeemin” toimimattomuudesta. Tuo kokemus lienee mahdollista vain todella syvän taloudellisen ja poliittisen kriisin aikana, esimerkiksi sodan aikana tai sen jälkeen.

Väkivaltainen ratkaisu systeemin muuttamiseksi ei kasva ja synny pelkästään taloudellisin perustein vaan siihen tarvitaan poliittista kiihotusta: ”systeemi on pakko muuttaa”, ”otetaan rikkaiden omistukset pois” ”meille” jotenkin toisella tavalla hallittaviksi.

Toisaalta olemme nähneet vastaavanlaisen kokemuksen syntyvän myös sosialististen maiden järjestelmäkriiseissä. Sosialismista kapitalismiin siirryttäessä kansan enemmistö halusi paremmin toimivaa, vähemmän byrokraattista ja enemmän korruptiota hillitsevää järjestelmää. Haluttiin vapautua toisen kansan, Neuvostoliiton valtiovallan, alaisuudesta. Siinäkin haluttiin systeemistä muutosta. Tosin vallankumous pyrki olemaan väkivallaton.

4) Solidaarisuus

Solidaarisuus on keskeinen käsite sosialistien ja kommunistien puheissa. Käsite on leimautunut niin vasemmistolaiseksi, että esimerkiksi KD käyttää mieluummin termiä lähimmäisenrakkaus. Ehkä termien suurin ero on, että lähimmäisenrakkaus kuulostaa marxilaisen korviin pikkuporvarillisen yksilölliseltä, koska se väistää systeemin muuttamisen ja kohdistuu rakenteiden uudistamiseen. Oikeaa solidaarisuutta ei kristillisdemokraattien mielestä ole se, että johdetaan radikaaleilla muutoksilla kansakuntia ojasta allikkoon. Maltillinen suuntautuminen tahtoo vähittäisten muutosten kautta varmistua, että mennään oikeaan suuntaan.

Myyttiä marxilaisten korkeasta moraalista, lähimmäisenrakkaudesta, hyvyydestä ja toisten puolesta uhrautuvuudesta pidetään kuitenkin propagandassa yllä: ”Olen kommunisti, olen rakkautta kiireestä kantapäähän”, runoili Nazim Hikmet.

Jos tällä tavoin rakkauden ja merkityksen kaipuu saadaan yhdistetyksi tieteellisyyden tuntuun ja messiaaniseen kutsuun uhrautua toisten puolesta, voidaan synnyttää varsinkin nuorisoon vetoava aatecocktail. Marxilainen voi arvostella kristillisdemokraatteja siitä, että pitkämielisyys ja pyrkimys rauhanomaisuuteen sallii kapitalistisen riistojärjestelmän jatkumisen.

Tuo into solidaarisuuteen, kutsu merkitykselliseen muutokseen, yhteisöllisyyteen, rakkauteen ja toisten puolesta uhrautumiseen, yhdistää kristillisdemokraatteja ja marxilaisia. Siihen kuuluu mm. kehitysmaiden köyhimpien auttaminen ja vaikeuksissa olevien auttaminen kotimaassa. Toivon, että kristillisdemokraatit voisivat tunnistaa monella marxilaisella esiintyvän innon ja halun osoittautua moraalisesti korkeatasoisiksi ihmisiksi. Toivon, että marxilaiset voisivat ymmärtää, että kristillisdemokraatit voivat muuttaa markkinataloutta yhteisöllisemmäksi. Toivon, että marxilaisille tulisi mieleen kysyä kuka on osoittanut käytännön solidaarisuutta? Ovatko ne lopultakin olleet kristityt vai kommunistit historian kuluessa, jotka ovat perustaneet sosiaalitoimen, koulut, yliopistot, kehitysvammaisten hoitolaitokset, alkoholistikodit, ruokajakelut jne.?

5) Subsidiariteetti- eli lähivastuuperiaate

Kristillisdemokraattisen lähivastuuperiaatteen mukaan päätökset pitää tehdä mahdollisimman lähellä ihmistä. Jos ne voidaan tehdä perheessä, niitä ei pidä viedä kunnan tasolle, jos kunnassa, ei maakunnalle, jos maakunnassa ei valtiolle, jos valtiossa ei EU:lle. Hierarkiassa ylempien organisaatioiden tehtävä on tukea alempia niiden toiminnassa.

Tähän asti nähdyissä sosialistisissa järjestelmissä valta on päinvastoin keskittynyt hierarkkisesti korkeimmalle tasolle ja alempia tasoja on tiukasti kontrolloitu. Perinteisen näkemyksen mukaan pienistä yksiköistä ei ole voinutkaan kasvaa sosialismia, sillä ensin on täytynyt olla valtion tason systeeminen vallankumous ja sen myötä on täytynyt pakottaa alemmat toimijat valtiojohdon alle. Myös Oittinen kritisoi tällaista keskusjohtoisuuden pakkopaitaa. Kristillisdemokraatit vastustavat kaikenlaista totalitarismia.

Koulutuksen ilmaisuus, julkinen terveydenhuolto, keskeisen infrastruktuurin julkinen omistus jne. sopivat yhteen niin kristillisdemokratian kuin Marxin seuraajien ajatuksissa. Yhteistä lienee sekin, että kristillisdemokraatit tukevat myös osuuskuntatoimintaa ja ruohonjuuritasolta nousevaa yhteisomistusta. Israelin kibbutsit ja mosavit ovat osoittautuneet toimiviksi yhteisötalouden muodoiksi. Osuustoiminnalla on luotu sellaista yhteisötaloutta, jossa ihmiset ovat vallanneet kontrollin omaan tuotanto-, kulutus- ja markkinointitoimintaansa. Vastaavasti osakeyhtiöissä työntekijöiden kasvava omistusosuus ja osallisuus hallintoon ajavat samaa asiaa. Raamatullista perustaa voi löytää vanhan Israelin talouskäytännöistä, joissa maa oli jaettu sukujen ja suurperheiden yhteisöomistukseen.

USA:ssa pidetään sosialismina jo julkista koulu- ja korkeakoululaitosta tai julkista terveydenhuoltoa. Pohjoismaiselle kristillisdemokraatille on luontevaa ajatella, että koulutuksessa ja terveydenhuollossa on hyvä suojautua isojen yritysten vallalta ja tehdä toimiva sekajärjestelmä. On joitain keskeisiä infrastruktuurin osia, joihin helposti muodostuu luonnollinen monopoli, kuten sähkö- ja tietoliikenneverkot, liikenneverkot, maksujärjestelmä jne. Kun markkinatalouden idea vaatii kilpailua, kaikenlainen yksityinen monopoli on torjuttava. Kristillisdemokraateille sopii hyvin, että monopoliasemaan päässeet tai ”liian suuriksi kaatumaan” kasvaneet yritykset pakotetaan pilkkoutumaan pienemmiksi.

Mielenkiintoinen mahdollisuus nousee, jos/kun uusi tekniikka – esimerkiksi tekoäly, robotit, ruoan lähivalmistus ja 3D-tulostus – muuttaa tuotantotekniikkaa pienimuotoisemmaksi, pienemmissä yksiköissä toimivaksi. Silloin voidaan tehdä paikallisesti ja yksilöllisesti monia tuotteita, joiden tuotannosta ovat tähän asti vastanneet suuryritykset tehdastuotannossa. Näin tuotanto voisi demokratisoitua ilman pakkolunastuksia. Tällainen pienyrittäjyys hajauttaisi taloudellista valtaa ja voisi olla yhteinen poliittisesti edistettävä suunta sosialistien ja kristillisdemokraattien kesken.

6) Vapaus ja vastuu

Oittisen mukaan emansipaation, vapautuksen, ajatus on Marxilla keskeinen. Ajatus on innostava ja vaikuttaa olevan juutalaista perua. Ajatuksen yhteiskunnallisesta vapautuksesta voi nimittäin johtaa jo Vanhan testamentin ohjeista, joita noudattamalla merkittävin tuotantoväline, maa, piti palauttaa alkuperäisille omistajille viimeistään joka 50. vuosi, eli riemuvuotena. Näin estettäisiin tuotantovälineiden omistuksen keskittyminen. Samuel vastusti kuningasvaltaa juuri omistuksen ja vallan keskittymisen takia.

Kirjalliset lähteet tai arkeologia eivät anna todisteita noudatettiinko tätä yhteiskuntajärjestelmää Israelin historiassa koskaan todellisuudessa, mutta ihanne oli selkeä: ihmisten piti olla vapaita myös tuotantoelämässä. Toisaalta riemuvuoden idea vaikuttaa perustoiltaan päinvastaiselta kuin Marxin, sillä sen mukaan yhteiskuntajärjestelmä voi ja sen pitää rakentua sitä määräävien yhteiskuntaeettisten periaatteiden pohjalle. Tuo sama Raamatun kertomus esittää, että ihmiset voivat muuttaa järjestelmän, jos katsovat tilanteen niin vaativan, joten se onkin lopulta kulttuurinen päällysrakenne, joka määrittää mitä valitaan niissä puitteissa, jotka vallitseva tuotantotekniikka antaa.

Kristillisdemokraattien mukaan vapautta on tehdä hyvää, eikä todellinen vapaus ole vapautta tehdä pahaa. Vapauteen liittyy aina vastuu ja moraali.

Väkivaltaisessa vallankumouksessa sen sijaan avataan portit kaikenlaiselle pahalle. Siksi on parempi edetä lakeja vähitellen muuttamalla. Tuntuu siltä, että Oittinen voisi lähestyä tässä sosialidemokraattista tulkintaa marxilaisuudesta, ja voisi kannattaa vähittäistä, pitkää muutosta kapitalismissa kohti enemmän ja enemmän yhteisomistuksellisia elementtejä.

Olemme tottuneet siihen, että kapitalismissa talouskriisit seuraavat toisiaan ja vakavia kriisejä on 10-15 vuoden välein. Nytkin odotetaan uutta globaalia talouskriisiä, kun edellisen kriisin alusta on jo yli 10 vuotta ja kriisin elementit ovat voimistuneet: ylituotantokapasiteettia täytyy purkaa, keskuspankkien ”rahan painaminen” ja tuhansien miljardien eurojen velkavetoinen kasvu tuo kärjistyviä ongelmia jne.

Syvän kriisin oloissa valtio voi kristillisdemokraattien mielestä ryhtyä poikkeuksellisiin toimiin talouden toimintakyvyn pelastamiseksi, esimerkiksi väliaikaiseen yritysten haltuunottoon turvaamalla niiden rahoituksen osakkeita vastaan. Tavoite on kuitenkin kriisin hellitettyä päästä takaisin markkinatalouteen, jossa suuret organisaatiot eivät pääse korruptoitumaan vaan kilpailussa innovaatiot tuottavat toimintojen jatkuvaa parantamista.

7) Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus

Ehkä erilainen suhtautuminen kysymykseen oikeudenmukaisuudesta kiteytyy kysymykseen väkivallasta. Pitikö marxilaisten ajattelu vapauttaa kristinuskon tuoman moraalin esteistä, jotta voitaisiin valmistautua väkivaltaisiin vallankumouksiin? Pitääkö sosialistisissa järjestelmissä vainota kristittyjä, jotta keskusjohtoisuutta ei kukaan kyseenalaistaisi?

En muista lukeneeni mitään Marxin eettistä tuomiota Ranskan vallankumouksessa tapahtuneille pappien murhille, kirkkojen hävittämiselle ja kristinuskon kieltämiselle 1793. Myöhemminkin useat vallankumoukset ovat olleet väkivaltaisia. Pyritäänkö väkivaltaisuuksiin liittyvät eettiset kysymykset ratkaisemaan väitteellä, että suoritetut vääryydet ovat pakollisia kokonaisedun, systeemin parhaaksi, menestyksellisen tulevaisuuden hyväksi?

Kristillisen arvoperinteen kannalta hyvää tulevaisuutta ei voi rakentaa pienillä vääryyksillä, suurista puhumattakaan. Valheelle ja vääryydelle ei voi rakentaa mitään kestävää.

Muistammeko mekään kymmenet miljoonat vallankumousten uhrit? Miksi sosialistisista vallankumouksista ovat usein seuranneet kristittyjen vainot? Yhä tänä päivänä sosialistisissa maissa, kuten Pohjois-Korea ja kommunistisen puolueen johtama Kiina, vainotaan kristittyjä. Onko syynä se, että kristityt eivät suostu valtiovallan jumaloimiseen vaan haluavat totalitaariselle yksinvallalle vaihtoehtoja?

Aikoinaan itse kapinallisena vähemmistönä olleet kommunistit eivät lopulta suo tasa-arvoista ja oikeudenmukaista asemaa edes väkivallattomille oman järjestelmänsä kapinallisille, koska heidät tulkitaan systeemin, siis ”kansan”, vihollisiksi.

Vallankumouksissa on usein tuhottu paitsi ideologisia vihollisia, myös sitä väestöä, joka on aiemmin johtanut tuotanto-omaisuuden käyttöä ja talouden sujuvuutta. Viimeksi Venezuelan esimerkki osoittaa millaiseen kaaokseen sosialistit voivat maan johtaa.

”Käytäntö on teorian kriteeri”. Sosialistisen järjestelmän reaalitodellisuus on osoittanut vapauden ylenmääräiset rajoitukset ja vainot tosiasiallisiksi seurauksiksi vallankumouksesta. Työväenluokan diktatuuri onkin osoittautunut sosialistisen poliittisen järjestelmän hallitsevan luokan diktatuuriksi. Miksi reaalisosialismissa on ajauduttu totalitaariseen pakkovaltaan? Mielestäni tämä on keskeinen kysymys, jota monet Oittisen pohdinnat sivuavat.

8) Totuus

Juutalaiskristillinen perinne vaikuttaa länsimaisessa kulttuurissa syvällä. Kun Oittinen selvittää Marxin käsitystä tavaroiden fetissiluonteesta, tulee väistämättä mieleen, että ajatus voidaan johtaa epäjumalan aseman antamisesta tavaroille, esineille, puujumalille.

Myös juutalaiskristilliselle perinnölle ominainen historiallisuus oli Marxin ajattelun peruspiirre. Hän kritisoi nimenomaan historiattomia teorioita. Eri asia tietenkin on, oliko hänen oma historiankäsityksensä riittävän totuudellinen.

Mikään valhe tai väärä käsitys ei kestä pitkään, ellei se liippaa jotenkin läheltä totuuden vaikutelmaa. Mitkä ovat ne osatotuudet marxilaisuudessa, jotka ovat yhteisiä, vaikka kokonaisnäkemys on erilainen? Varmasti maallisetkin totuudet vapauttavat ihmistä johonkin määrään asti, ainakin vääristä luuloista, mutta kristillisen ihmisnäkemyksen mukaan pohjimmiltaan itsekkyydestä vapauttaa persoonan vapautus, sisäinen muutos. Marx kieltää sen mahdollisuuden yksilökohtaisesti kieltäessään yksilön avoimuuden transsendenssille.

Jeesus sanoi, että totuus tekee vapaaksi. Raamatun mukaan Jumala on totuus, Jeesus on totuus ja Pyhä henki on totuuden henki. Kolmiyhteinen Jumala on itse totuus. Henki voi vaikuttaa ihmisissä, ja ihmiset voivat muokata tuon vaikutuksen mukaisesti materiaalista maailmaa ilman, että aineelliset tuotantorakenteet tai kulttuurin rakenteet ja muut tottumukset liikaa määräävät heidän ajatteluaan. Kapitalismin taloudellista perustaakin voi tästä henkisestä ”päällysrakenteesta” käsin muokata. Siinä on avuksi, jos talousjärjestelmän ristiriitoja ei tarvitse peitellä vaan kaikkien talousjärjestelmien – feodalismin, kapitalismin tai sosialismin – heikkoudet voi avoimesti tunnustaa ja kohdata.

On esimerkiksi ilmiselvää, että yritysten keskinäisessä kilpailussa lyhytjänteinen voittojen tavoittelu solidaarisuuden ja ympäristön kustannuksella tuo lyhytaikaista etua. Eri kysymys on, voidaanko sille asettaa paremmin rajat kapitalistisessa vai sosialistisessa järjestelmässä? Entä kumpi järjestelmä on otollisempi monopoli- ja oligopoliyrityksille tai kumpi tuottaa enemmän tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa edistävää kilpailua?

Kristillisdemokraateille totuus on tärkeä arvo. Valheelle ei voi rakentaa mitään pysyvää. Siksi on tärkeä selvittää, voiko sellainen yhteiskuntafilosofia, joka kieltää Jumalan, luoda itselleen korvaavan perustan moraalille.

9) Suhde kirkkoihin

Oittinen esittää mielenkiintoisen ajatuksen hallitsevien tuotantomuotojen suhteellisesta pysyvyydestä kehityskaaressa orjayhteiskunta-feodalismi-kapitalismi-sosialismi. Koska Neuvostoliiton johtama sosialismi kaatui, Oittinen kysyy, oliko se oikeasti sosialistinen tuotantomuoto, koska tuotantomuodoille on olennaista pitkän ajan pysyvyys. Sosialismi ei kypsynyt kapitalismin sisältä vaan perustettiin Oittisen mukaan modernin projektina melko vähän kapitalistisesti kehittyneisiin maihin.

Marx kuvaa kapitalismin järjestelmänä, jossa sisäiset ristiriidat jatkuvasti kärjistyvät, joten jokin uusi järjestelmä tarvitaan. Mutta millainen, sitä Marx ei osannut kuvata.

Tätä Oittisen ajatuskulkua muistuttavalla tavalla voi kysyä antoiko Marxin aikainen kristinusko oikeaa käsitystä Jeesuksen opetuksista, eli osuiko Marxin ja Engelsin uskontokritiikki oikeaan kohteeseen, vaiko vain aikansa väliaikaiseen kristinuskon muotoon? Miksi kristinusko nähtiin enemmän sortojärjestelmää pönkittävänä esteenä kuin vapautuksen mahdollistajana? Siksikö, ettei se luonteensa puolesta voinut kiihottaa vallankumoukseen? Vai siksikö, että monet Marxin aikaiset kirkon edustajat pönkittivät vallitsevia oloja ja sen talousjärjestelmää.

Ymmärtääkseni Marx ja Engels yrittivät uskontokritiikillään raivata tieltä aikansa köyhälistön kurjien olosuhteitten väärät uskonnolliset oikeutusyritykset – uskonnon kapitalismia puolustelevan eli ”apologisoivan” käytön – mutta heiltä jäi huomaamatta liian lähelle itseä piiloutunut totuus, että ateismikin on uskon asia. Ateismista muodostuu uskonto, jos dialektiikan mukaisesti kielletään Jumala ja asetetaan ihmiskunta jumalaksi, jolta kaikkea hyvää odotetaan.

Niinpä kristillisdemokraateista vaikuttaa oudolta, vaikkakin ihmiskuntauskoisuuden pohjalta ymmärrettävältä, että Marxiin suhtaudutaan oppi-isänä lähes jumaloiden. Marxin kaikki kirjoitukset ruoditaan MEGA-hankkeessa. Jos vanhat kristilliset symbolit olisivat tässä yhteydessä käytössä, Marxille ei riittäisi sädekehä.

Samanlainen patsain ja kuvin pönkitetty jumalallinen asema on tähän asti nähdyissä sosialistisissa yhteiskunnissa varattu Suurille Johtajille, Ajatusten Tonaville. Peruskuvasto löytyy Marxin, Engelsin tai Leninin patsaista, ja heidän kuvistaan rintamerkeissä, julisteissa tai t-paidoissa. ”Nämä ovat ne, joihin uskomme!”. Tai Mao, Che Guevara, Stalin, Hoxha ja muut henkilöpalvonnat. Miksi niitä ylipäätään tarvittiin?

Marxin vetovoimaisuus perustuu paljon ”näkyyn” tulevasta paremmasta, tulevasta yhteisöllisestä ja vapaasta yhteiskunnasta. Tuo näky loi lähes uskonnollista toivoa, joka tosin heikkeni, kun nähtiin reaalisosialismin käytännöt. Kuitenkin näky vastaa eräänlaista tämän maailman ”taivasnäkyä”.

Marxin vetovoimaa kasvattaa hänen pyrkimyksensä luoda kokonaisvaltainen älyllinen järjestelmä, laaja visio koko yhteiskunnasta ja sen vuosisataisesta kehityksestä. Sellaista tarvitaan tiedollisesti hajanaiseksi ja pirstaleiseksi koetussa maailmassa, jota vaivaa informaatioähky. Hän yhdistää analyyseissaan taloustiedettä, sosiologiaa ja filosofiaa eräänlaiseksi kokonaisvaltaiseksi järjestelmäksi, jonka yhdistävä side on…. materialistinen yhteiskuntafilosofia.

Marxia seuranneet marxismin muodot näyttivät muodostuvan uskonnoksi tai uskonnon korvikkeeksi omine rituaaleineen. Viimeistään marxismi-leninismi antoi vaikutelman tieteellisyyden verhoon puetusta ylivaltaa janoavasta uskonnosta. Pyrkiessään rauhalliseen analyyttiseen otteeseen Oittinen tulee jo lähestymistavallaan kritisoineeksi tätä kehityskulkua vaikkei sitä eksplisiittisesti käsittele.

Marxilaisten suhtautuminen kristinuskoon on oudon ristiriitainen verrattuna kristillisdemokraatteihin. Kristillisdemokraattien suhde kirkkoihin on myönteinen. Historiallinen kokemus on osoittanut, että marxismin edustajat ovat pyrkineet tuhoamaan kirkot. Mieleen muistuvat kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa, kun he eivät tunnustaneet hallitsijan jumaluutta; vastaavasti nyt eivät monessa marxilaisten hallitsemassa maassa kristityt tunnusta hallitsevalle puolueelle jumalallista asemaa.

Kristillisdemokraattien mielestä yhdelle uskonnolle ei pidä antaa monopoliasemaa. Uskonnonvapaus ja mielipiteen vapaus on perustava vapaus ja vapaata totuuksien kilpailua maailmankatsomusten perustoja myöten on syytä edistää.

Yhteenvetona mielestäni…

Marxilaiset ovat usein oikeassa kritisoidessaan kapitalismia ja sen eri ilmiöitä. Tätä kritiikkiä ei pidä torjua, vaan siitä on otettava opiksi. Köyhiä, aineellisissa ja henkisissä ongelmissa olevia on autettava, ja yhteisöllisyyttä edistettävä – myös taloudessa. Kristillisdemokratialla ja oikeasti köyhistä välittävillä marxilaisilla on yhteinen tavoite auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä.

Kristillisdemokraattisten periaatteiden kannalta ongelman muodostavat marxilaisten heikot ratkaisuesitykset, sisäänrakennettu väärinymmärrys talousperustan ensisijaisuudesta ajatusten suhteen, koko talousjärjestelmän vallankumouksellinen muutosvaatimus ja marxilaisten omaksuma ateismi, joka torjuu uskonnonvapauden. Voiko oikea marxilaisuus koskaan luopua tavoitteesta muuttaa omistussuhteet koko talousjärjestelmässä väkivaltaisesti?

Mikä nykyään käy marxilaisuudesta? Siihen ei mielestäni riitä kapitalismin kritiikki, sillä kd voi myös kritisoida kapitalismin heikkouksia. Ei pääoman ja työntekijöiden ristiriidan myöntäminen, kun myös porvarilliset taloustieteilijät myöntävät etujen erilaisuuden. Ei vieraantuminen, koska myös kristityt toteavat ihmisten vieraantumisen jne. Marxin arvostaminenkaan ei riitä, jopa vaikkapa Sixten Korkman arvostaa Marxia. Materialismi ei riitä tutkimusotteena, sillä porvareissa on paljon materialisteja. Mielestäni minkään tällaisen osan valitseminen Marxin ajatuksista ei riitä. Marxilaisuudessa on olennaista historiallinen kokonaisnäkemys kapitalismista sosialismiin siirtymisen välttämättömyydestä. Kun esimerkiksi Li Andersson sanoo olevansa marxilainen, tätä hänen on pakko mielestäni tarkoittaa, muuten sanat menettävät merkityksensä.

Onko marxilaisuuden ja kristillisdemokratian välinen eroavaisuus pysyvän periaatteellinen, rakenteellinen ja sovittamaton? Miten marxilaiset voisivat vakuuttaa kristillisdemokraatit siitä, että voitaisiin tehdä käytännön yhteistyötä tarvitsematta epäillä toisten motivaatiota? Tässä mielessä toivoisin marxilaisten seuraavan Oittisen analyyttisten pohdintojen esimerkkiä.

Esa Erävalo

Photo by Soviet Artefacts on Unsplash