Suomen tie yhteisvaluuttaan

Jouko Jääskeläinen, VTT

Euroopan yhteisvaluutta euro täytti 20 vuotta uudenvuoden päivänä 2019. Suomi liittyi euroon ensimmäisten joukossa heti tammikuussa 1999, toisin kuin muut pohjoismaat. Muutos alkoi todella näkyä arjessa, kun markat vaihdettiin euroiksi vuoden 2002 alussa.

Valtiotieteiden tohtori Jouko Jääskeläinen toimi Suomen Kristillisdemokraattien ja sitä edeltäneen Suomen Kristillisen Liiton kansanedustajana vuosina 1991-2003 kun Euroopan unioniin ja EMU:un liittymisestä päätettiin. Jääskeläinen seurasi koko keskustelun aitiopaikalta mm. suuren valiokunnan jäsenenä.

Mistä euro syntyikään?

Kun 1600-luvun kauppamiehet Reinillä kuljettivat laivojaan ja tavaroitaan, oli tulleja tuon tuostakin. Pienet alueelliset ruhtinaat keräsivät tuloja tällä näppärällä tavalla. Myös valuuttoja oli lukuisia erilaisia. Tuskin kukaan heistä arvasi, että eräänä päivänä enemmän kuin puoli Eurooppaa olisi yhteistä valuutta-aluetta ja tulleja ei käytännössä olisi lainkaan. Kenties ajatus yhdestä valuutasta ja laajasta valuutta-alueesta jäi jo tuolloin kytemään.

Mitkä olivat EU:n vaihtoehdot?

Ymmärtääkseen Suomen EU- ja EMU -jäsenyyden syntyä on pakko katsoa hieman taakse päin. Suomessa oli 1980-1990 -lukujen taitteeseen asti viisi vuosikymmentä eletty Neuvostoliiton vahvan vaikutuksen alaisena. NL:n romahdettua meille avautui aivan uudenlainen tilaisuus asemoida itsemme uudelleen kansainvälisesti. Tai näin ainakin koettiin.

Mutta mitkä olivat tuolloin vaihtoehdot? Päätettiinkö EU-äänestyksessä ”todellisen itsenäisen itsenäisyyden” ja länsieurooppalaisen järjestelmän tukeman itsenäisyyden välillä?

Suomen EU-jäsenyys ratkaistiin kansanäänestyksessä vuonna 1994. Tulos oli suhteellisen selvä, mutta yhdestä asiasta ei paljoa puhuttu ääneen – se oli turvallisuus. Miten pieni maa pärjäisi yksin täällä läntisen sivilisaation ulommaisimpana etuvartiona, olkoonkin niin, että suuri naapurimme oli sirpaloitunut ja hetkellisessä heikkouden tilassa.

Meille suomalaisille sääntöjen noudattaminen on tärkeää. Siksi EU monine pykälineen ei ehkä ollut vieras ajatus. Suomelle talous ja kaupankäynti ovat tärkeitä, joten näitä koskevin sääntöihin vaikuttaminen olivat ja tulevat aina olemaan meille tärkeitä. Työväenliike uskoi yhteisten sosiaalisten arvojen Eurooppaan. Tässä oli ponnahduslautaa EU-jäsenyyttä puoltavan enemmistön muodostumiselle. Mutta ehkä tuo kaikki sittenkin tuli liian nopeasti. Ehkä meidän olisi pitänyt vähän hengähtää uuvuttavien kylmän sodan vuosikymmenten jälkeen.

Suomen tie kohti EMU:a

Yksi vaikeimpia EMU-jäsenyyteen liittyviä kysymyksiä eduskunnassa liittyi siihen, antoiko vuoden 1994 EU-kansanäänestys eduskunnalle selkeän mandaatin viedä Suomi myös talous- ja rahaliiton jäseneksi. Moni, kuten tuolloinen Suuren valiokunnan puheenjohtaja ja myöhempi ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) arveli, että kansa ei olisi välttämättä hyväksynyt EU-jäsenyyttä, jos tuolloin olisi puhuttu avoimesti sen johtavan myös EMUun.

Pääministeri Paavo Lipposen johdolla hallitus kuitenkin otti myönteisen tulkinnan kansanäänestyksestä ja vei Suomen mukaan talous- ja rahaliittoon ensimmäisten joukossa. Pääministeri Lipponen oli nähnyt Suomen devalvaatiokierteen negatiiviset puolet ja hintavakaus todennäköisesti painoi vaakakupissa paljon. Devalvaatioissa toiset rikastuivat ja toiset köyhtyivät. Korot olivat 1991 kriisin aikaan yli 20%:ssa ja lama tuhosi monia perheitä ja yrittäjiä.

Yhteisvaluutta ei ollut keskiössä EU-jäsenyyteen liittyvissä keskusteluissa vuonna 1994, vaan huomion vei Suomen vaikea talouslama sekä uusi ulkopoliittinen tilanne, joka vallitsi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Ihmiset odottivat EU-jäsenyyden lähentävän Suomea läntiseen Eurooppaan ja toivoivat ulkoista poliittista turvaa. EMU:n ehkä nähtiin tuovan tiettyä taloudellista vakautta.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta päätyi ottamaan kannan, että EMU-jäsenyys voitiin ratkaista eduskunnassa yksinkertaisella äänten enemmistöllä.

SKL jätti valiokunnassa vastalauseen myönteiselle EMU-kannalle. Vastalauseessa vastustettiin jo tuolloin liittovaltiokehitystä:

”Emme halua Suomea ainakaan tässä vaiheessa mukaan yhtenäisvaluuttaan, joka sisältää tiettyjä selviä taloudellisia riskejä eikä ota huomioon hyviä kokemuksiamme kelluvasta ja joustavasta omasta valuutasta ja ennen kaikkea vähentää ratkaisevasti Suomen omaa päätösvaltaa. Emme halua luovuttaa suomalaista päätösvaltaa kauas meistä sijoittuvaan, kovin eriytyvään ja itsenäiseen Euroopan Keskuspankkiin. Rahapolitiikka siirtyy lopullisesti poliittisen järjestelmän ja samalla kansalaisten kritiikin ulkopuolelle. … Emmekä myöskään pidä siitä kehityslinjasta, joka epäilemättä ajan myötä lisää eurooppalaista keskusjohtoisuutta eli liittovaltiokehitystä.” 

(SKL:n vastalauseesta 3.4.1998)

Kritiikkimme lähti siitä, että kun tehdään näin iso yksikkö, päätöksenteko väistämättä hämärtyy. Toinen euroon liittyvä kysymys oli se, miten Suomi pärjää asetelmassa, jossa luovumme itsenäisestä rahapolitiikasta ja esimerkiksi mahdollisuudesta parantaa vientiteollisuutemme kilpailukykyä devalvaation avulla, mitä oli aikaisempina vuosina käytetty useastikin.

SKL:n keskeinen ajatus ei liittynyt kuitenkaan devalvaatioihin. Meillä oli huoli siitä kehityksestä, että rahapolitiikka siirtyy lopullisesti kotimaisen poliittisen järjestelmän ja samalla kansalaisten kritiikin ulkopuolelle. Lisäksi aiheellinen huoli oli myös siitä, mitä seuraa erisuhdanteisten talouksien yhdistämisestä.

Muut pohjoismaat jäivät ulos

Muut pohjoismaat päättivät jättäytyä EMU:n ulkopuolelle. Tanska neuvotteli itselleen erivapauden olla liittymättä talous- ja rahaliittoon ja Ruotsi taas jätti asian ”toistaiseksi.” Norja jäi lopulta kokonaan Euroopan unionin ulkopuolelle.

Suomea paljon vertaillaan Ruotsiin ja tämä on mielenkiintoinen vertailukohta. On kuitenkin vaikea sanoa, mikä osa Ruotsin paremmasta menestyksestä johtuu maan omasta valuutasta ja itsenäisestä rahapolitiikasta. Suomi on aika pieni maa ja ulkomaankaupasta hurjan riippuvainen. Ruotsilla menee paremmin koska se on ratkaisevasti isompi kansantalous, työllisyys on parempi, eikä valuutan arvo ole noussut liian korkeaksi.

Mielestäni SKL osasi arvioida varsin nappiin myös joidenkin euromaiden taloustilanteista sittemmin syntyneet ongelmat:

”Valtioneuvoston tiedonannon sisältö on liian optimistinen ja yksipuolinen, eikä se analyyttisesti käsittele raha- ja talousliiton riskejä. Hallitus esimerkiksi vähättelee epäsymmetristen riskien mahdollisuutta. Erityisen riskin muodostaa se, että joidenkin euromaiden jäsenkunto on saatu aikaan ratkaisuilla, joiden pysyvästä vaikutuksesta ei ole varmuutta.” 

SKL:n vastalauseesta 3.4.1998

Yhteisvaluutalla, samoin kuin Suomella, menikin euroajan alkuvuodet erittäin hyvin, kiitos muun muassa Nokian nousun. Vuonna 2008 alkaneessa kriisissä kaikkia EMU-sääntöjä jouduttiin kuitenkin rikkomaan. Silloinen hallitus päätti, että alkaneesta lamasta selvitään velanottoa lisäämällä, mikä näkyy yhä edelleen Suomenkin varsin korkeana velkaantumisasteena.

Esimerkiksi Benelux-maille yhteinen valuutta osana laajaa yhteisöä ja yhteistä tekemistä oli varsin luonnollinen ratkaisu. Toisaalta uusien kansallismielisten liikkeiden nousun eri puolilla Eurooppaa voidaan katsoa olevan osittain seurausta 2008 alkaneesta kriisistä ja EMU:n ongelmista. Yksi esimerkki on Saksan AfD, joka alkoi EMU-kriittisten talousprofessorien liikkeenä, mutta josta on sitten muovautunut vahva maahanmuuttokriittinen kansallismielinen liike.

Myös päätösvallan luisuminen kauas meistä on ihan toteutunut riski. Muodollisesti EU on hyvin demokraattinen instituutio, mutta kun tilanne on kriittinen, tärkeät päätökset on kuitenkin pakko tehdä nopeasti ja keskitetysti pienellä porukalla.

Jälkikäteen EU-jäsenyysprosessia voi arvioida mm. psykologian näkökulmasta. Tunnetasolla ihmisten päätökseen äänestää liittymisen puolesta saattoi vaikuttaa Neuvostoliiton vuosikymmeniä kestänyt voimakas ote Suomesta. Oma yleisarvioni EMU-jäsenyyden viimesijaisista perusteista kuitenkin on, että lopulta päätös tehtiin suurten talous- ja kauppapoliittisten näkökohtien perusteella. Euron tarinaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu loppuun. Kaikki valuutat testataan kriiseissä. Toisaalta, se jos olisimme jääneet omaan valuuttaan, ei tietenkään automaattisesti olisi pelastanut ongelmilta. Jos innovatiivisuus ja ahkeruus taloudesta puuttuvat ja kaupankäynti ei ole kunnossa, ei omakaan valuutta mitään auta.

Mahdollisia kehityskulkuja yhteisvaluutalle

Suomen tulevaisuus on sittenkin aina omissa käsissämme. Eurolla sen sijaan voi olla kolmekin vaihtoehtoista tulevaisuutta.

1. EMU:n tulevaisuus voi vielä kääntyä hyväksi, jos noudatetaan pelisääntöjä ja ongelmissa olevia maita autetaan kohtuullisesti. Tämä edellyttäisi ennen kaikkea aivan uudenlaisen keskusteluyhteyden syntymistä EU-alueen kansojen ja päättäjien välillä. Kehitys ei juuri nyt ole lupaava.
2. Ongelmien euro on huonompi euro. Pelisääntöjä ei noudateta ja toisten laskuja maksetaan, rämpiminen ongelmasta toiseen jatkuu.
3. Kaikkein huonoin euro on se, joka ei kestä osana maailman talousmarkkinoiden turbulenssia, vaan muokkautuu kriisien myötä muitakin alueita koskevaan keskitettyyn virtuaaliseen valuuttaan ja vallankäyttöön. Tuollaista talousintegraatiota on syytä varoa. Silloin on riski – ja siitä on esimerkkejä historiasta – että taloudellinen toiminta liitetään ideologiseen sitoutumiseen.

Vakiintuneet ja ennustettavat olot ovat aina parempi kuin talouden turbulenssi. Samalla on huolehdittava oikeudenmukaisuudesta itse kunkin järjestelmän sisällä. Tänään ongelmia meillä liberaalidemokraattisessa lännessä on ihan tarpeeksi. Omistamisen ja talouden pelisäännöt luovat, ei vain keskiluokkaa, vaan myös köyhiä ja rikkaita. Se on aina ongelma, ainakin syrjäytymisen myötä, jolla toki on monia juuria ja syitä. Kun talous ei ole paikallista vaan globaalia, niin tuotanto ja kulutus perustuvat jatkuvaan kulkemiseen ja kuljettamiseen ja luontoon kohdistuviin ulkoisvaikutuksiin ei pystytä puuttumaan.

Elämä on riskien arviointia ja ongelmien ennalta ehkäisyä – vaihtoehtona on kriisien läpi tarpominen. Epäilenpä, että ongelmia riittää sekä euron kanssa, että siinä teoreettisessa vaihtoehdossa, että euroa ei olisi.

Jouko Jääskeläinen

Valtiotieteiden tohtori
Kansanedustajana 1991-2003 ja 2011-2015.
Suuren valiokunnan jäsen 1995-2003
Perustuslakivaliokunnan varajäsen 1997-1999  ja varsinainen jäsen 1999-2003.

Artikkeli on julkaistu Kompassi & Sallux -ajatushautomoiden kustantamassa EMU: Mistä, minne, miksi? -kirjassa. Lue lisää kirjasta ja tilaa omasi!