Vaihtoehdottomuusdiskurssi EU:n elpymispaketin kontekstissa

Joonas Huhtaniemi

Tässä artikkelissa tarkastelen vaihtoehdottomuusdiskurssia Euroopan unionin The Next Generation EU-välineen kontekstissa.

Viime keväänä eduskunta sai vihdoin äänestettyä Euroopan unionin komission esittämän elpymispaketin kohtalosta. The Next Generation EU -nimeä kantava elpymisväline julkaistiin komission toimesta toukokuussa 2020, minkä jälkeen paketti esiteltiin eduskunnalle kesäkuussa 2020. Komission julkaiseman ehdotuksen mukaan elpymisvälineen olisi tarkoitus vastata koronakriisin aiheuttamiin talouden ongelmiin ja edistää Euroopan elpymistä yhteisestä kriisistä. Euroopan unionin mukaan rahoituspaketti tulisi kohdentaa niin, että sen avulla voidaan auttaa koronakriisistä eniten taloudellisesti kärsineitä jäsenmaita. Elpymispaketin toimeenpanemiseksi vaadittiin kuitenkin jokaisen Euroopan unionin jäsenmaan kansallisen parlamentin hyväksyntä.

Suomen eduskunnalle elpymispaketin esitteli 4.6.2020 silloinen valtionvarainministeri Katri Kulmuni. Komission ehdotuksesta käytiin täysistunnolla vilkasta keskustelua, jonka perusteella voitiin tehdä havainto, etteivät kaikki puolueet olleet yksimielisiä rahoituspaketin ensisijaisista tarkoituksista, tehokkuudesta tai oikeusperustasta. Erityisen vahvasti pakettia jo tuolloin kritisoivat perussuomalaiset, jotka näkivät kyseessä olevan Kreikan tukipaketteihin verrattavissa oleva avustuspaketti, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole vastata koronakriisin aiheuttamiin taloudellisiin ongelmiin vaan rahoittaa kriisimaiden rakenteellisia uudistuksia. Pakettiin suhtautuivat kriittisesti myös kristillisdemokraatit ja Liike Nyt-puolue. Hallituspuolueet asettuivat tukemaan komission esitystä, kuitenkin useissa puheenvuoroissa painotettiin, ettei ehdotusta tule sellaisenaan hyväksyä vaan siitä tulee neuvotella parempi.

Neuvotteluissa Suomea edustanut pääministeri Sanna Marin lausui tiedotustilaisuudessaan 23.7.2020 olevansa tyytyväinen Brysselin neuvottelutulokseen, jossa päätettiin Euroopan unionin monivuotisesta budjetista ja siihen kytketystä elpymisrahastosta. Pääministerin mukaan neljä päivää kestäneiden neuvottelujen tuloksena Suomen vastuita rahastosta saatiin pienennettyä ja sopimukseen sisällytettiin oikeusvaltiokirjaus, jonka mukaan jokainen jäsenmaa vastaa vain omista lainaosuuksistaan.

Neuvottelujen päättyminen ja Euroopan unionin jäsenmaiden johtajien sopu ei kuitenkaan päättänyt keskustelua elpymispaketista vaan syksyn 2020 aikana siitä kehittyi yksi lähihistorian merkittävimmistä poliittisista kiistakysymyksistä, joka saatiin käsiteltyä loppuun eduskunnassa vasta 18.5.2021. Kansanedustajista pakettia puolustamaan asettui 134 kansanedustajaa ja vastustamaan 54 kansanedustajaa. Tämä tarkoitti, että Suomen eduskunta hyväksyi komission ehdottoman paketin yli kahden kolmasosan enemmistön mandaatilla, jota perustuslakivaliokunta poikkeuksellisesti edellytti.

Elpymispaketin diskurssit

Elpymispakettiin liittyvän poliittisen keskustelun seuraaminen on ollut politiikan tutkimuksen kannalta antoisaa, vaikka pitkään jatkunut kiista uuvutti varmasti niin poliitikot kuin kansalaisetkin. Politiikan tutkimuksen näkökulmasta on ollut mielenkiintoista pohtia, millaisilla diskursseilla eriäviä mielipiteitä perusteltiin. Diskursseilla tarkoitetaan väljiä käsitekokonaisuuksia, jotka voivat olla toimintaa ohjaavia. Diskursseja muodostamalla ja tulkitsemalla monimuotoista ja poukkoilevaakin keskustelua voidaan jäsentää helpommin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, jonka avulla kiistakysymystä voidaan ymmärtää paremmin. On kuitenkin huomioitava, että diskurssit voivat tuottaa samalla asialle erilaisia mielleyhtymiä, jotka ovat omaa agendaa tukevia. Tämä voi estää ymmärtämästä asiaa vastapuolen näkökulmasta. (Kts. esim. Siltaoja & Sorsa 2020.)

Elpymispakettia koskevassa keskustelussa on ollut kiintoisa kuunnella millaisia perusteluja paketin puolesta – ja vastaan on esitetty. Suomen osuutta rahoituspaketista on puolustettu Euroopan yhtenäisyydellä, solidaarisuudella ja potentiaalisella mainehaitalla, jonka Suomi tulee kohtaamaan, mikäli ei rahoitusratkaisua hyväksy. Hallituspuolueiden voidaan siis katsoa muodostaneen yhteisvastuudiskurssin, jonka mukaan Suomen on osana eurooppalaista arvoyhteisöä osallistuttava yhteisiin eurooppalaisiin ratkaisuihin. Yhteiset ongelmat vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Elpymispaketin puolestaan kritisoitiin olevan epäoikeudenmukainen, tehoton, oikeusperustaltaan vaatimaton ja Euroopan unionin liittovaltiokehitystä edistävä integraatioväline. Kriittiset diskurssit voisivat siis olla esimerkiksi vapaamatkustajadiskurssi, joka pitää sisällään epäoikeudenmukaisuudentunteen jatkuvista Etelä-Euroopan maiden avustuspaketeista ja liittovaltiodiskurssi, jonka mukaan Euroopan unionin ensisijainen tarkoitus on edistää liittovaltiokehitystä, eikä koronakriisin kohdalla hyvän kriisin kannata valua hukkaan, koska poliittisesti vaikeat yhdentymispäätökset ovat vielä vaikeampia tehdä ’’hyvinä aikoina’’ (Never waste a good crisis).

Elpymispaketin hyväksymisen puolesta äänestäessään Suomen eduskunta äänesti myös Euroopan unionin monivuotisen budjetin puolesta, jonka yhteyteen The Next Generation EU-väline oli siis sidottu. Mikäli Suomi Euroopan unionin ainoana jäsenmaana olisi äänestänyt elpymisvälineen hyväksymistä vastaan se olisi tarkoittanut, että eduskunta olisi samalla äänestyksellä hylännyt EU:n monivuotisen budjetin. Tähän hyvin olennaiseen yksityiskohtaan hallituspuolueet useissa elpymispakettia puolustavissa argumenteissaan vetosivat. Useissa puheenvuoroissa ilmaistiin hyvin selkeästi, ettei Suomi pienenä jäsenmaana voisi yksin kaataa Euroopan unionin monivuotista budjettia. Brysselistä lähetettiin viesti, ettei ole olemassa vaihtoehtoa B. Täysistunto puheenvuorossaan silloinen valtionvarainministeri Matti Vanhanen oli hyvin huolissaan Euroopan yhteisestä tulevaisuudesta, mikäli Suomen eduskunta päättää äänestää elpymispakettia ja samalla monivuotista budjettia vastaan. Suomen hallituksen voidaan siis katsoa vedonneen eduskuntaan vaihtoehdottomuusdiskurssilla, jonka keskeinen perustelu oli, ettei pienellä jäsenmaalla yksinkertaisesti ole mahdollisuutta päättää toisin.

Vaihtoehdottomuuden politiikka

Vaihtoehdottomuusdiskurssi on usein esitetty osana uusliberalismin kritiikkiä. Nykymuotoisen globaaliin ja mahdollisimman avoimen markkinatalouden on kritisoitu pyrkivän hegemonisoimaan valta-asemansa eli muodostamaan ideologinen ylivalta uusliberalismille, yksi keskeisistä perusteluista nykyisen talousjärjestelmän oikeutukselle on ollut juuri vaihtoehdottomuus. Vaikka maailmantalous on viimeisien vuosikymmenten aikana osoittanut useamman kerran haavoittuvuutensa. Ja sääntelyn purkamisesta syntyneet riskitekijät, ovat konkretisoituneet esimerkiksi Venäjän ja Itä-Aasian talouskriisissä, IT-kuplassa ja noin vuosikymmen myöhemmin finanssikriisissä, ei maailmantalouden systemaattisia riskejä ole kyetty purkamaan. (Kts. esim. Stiglitz 2020, 78–80, Stiglitz 2002, 243–244).

Politiikka on päätöksentekoa ja käytännössä minkä tahansa asian voidaan katsoa olevan poliittinen. Asian politisoituminen edellyttää kuitenkin aina konfliktiperspektiivin olemassaolon (kts esim. Palonen 1988.) Poliittinen kamppailu, jota elpymispaketin kontekstissa eduskunnassa käytiin, on siis politiikkaa puhtaimmillaan. Poliittisen konfliktin keskeinen piirre on, että kamppailun osapuolilla on mahdollisuus olla asiasta eri mieltä ja äänestää sen mukaan. Monivuotisesta budjetista ja elpymispaketista äänestettäessä tämä toteutui. 134 kansanedustajaa äänesti puolesta ja 54 kansanedustajaan äänesti vastaan.

Eduskunnan päätös hyväksyä monivuotinen budjetti ja elpymispaketti suoritettiin demokraattisen äänestyksen kautta ja poikkeuksellisesti kahden kolmasosan enemmistön mandaatin turvin. On kuitenkin huolestuttava piirre, mikäli mielipiteitä tai äänestyspäätöksiä perustellaan vaihtoehdottomuuskurssilla. Poliittinen argumentaatio ei saisi perustua siihen, ettei ole muita vaihtoehtoja. Vaikka kansanedustajilla onkin mahdollisuus omalla äänestyksellään päättää toisin tai esimerkiksi äänestää tyhjää kuten kokoomus aluksi esitti, on poliittisesti arveluttavaa pyrkiä harmonisoimaan päätöksenteon perustelut vaihtoehdottomuudella. Ykseysajattelu ja politiikan teon rationalisoiminen, jossa korostetaan, että asiat voidaan hoitaa ’’vain yhdellä oikealla tavalla’’ ovat päätöksenteon ja demokratian kannalta ongelmallisia (Kts. esim. Palonen 1988, 31 & Lappalainen 1992, 40–41).

Vaihtoehdottomuusretoriikan ongelmat

Keskeinen ongelma poliittisessa vaihtoehdottomuusretoriikassa on, ettei demokraattinen päätöksenteko pääse toteutumaan tarpeeksi moninaisesti. Tämä estää uusien tulkintojen, käsitysten, toimintatapojen ja keskustelujen syntymisen. Asiakysymykset kuten Euroopan unionin yhteiset kriisinhoitoratkaisut ja uudet velkaperustaiset rahoitusvälineet ovat poliittisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät avointa keskustelua ja vuorovaikutusta puolueiden ja kansalaisten kesken.

Suomi on EU-neuvotteluissaan perinteisesti pyrkinyt olemaan helppo ja luotettava neuvottelukumppani, jonka vuorovaikutus Euroopan unionin kanssa on perustunut vahvaan konsensushenkeen (Raunio 2006, 41–42).

Suomen yhteistyökyvykkyyden katsotaan siis rakentaneen luottamuspääomaa, joka hallituksen vaihtoehdottomuusretoriikan mukaan oli uhattuna, mikäli elpymispaketti olisi Suomen eduskunnan toimesta hylätty. Tämän luottamuspääoman arvonmääritys on kuitenkin hankalaa, mikäli eduskunnan on pohdittava Suomeen kohdistuvan mainehaitan riskejä tilanteessa, jossa perustuslakivaliokunta on edellyttänyt paketin hyväksymisen vaativan poikkeuksellisen vahvan mandaatin.

Vaihtoehdottomuusdiskurssin voidaan katsoa siis pyrkivän rationalisoimaan vaikeat poliittiset kysymykset osaksi ’’yhden totuuden’’ mukaista politiikan tekoa. Elpymispaketin kontekstissa tämä tarkoittaa, että vaikka Suomen eduskunnalle, kuten EU:n muidenkin jäsenmaiden kansallisille parlamenteille annettiin teknisesti ’’vaihtoehto’’ äänestää pakettia vastaan, ei Suomen hallituksen mukaan se ollut vaihtoehto, koska siitä olisi voinut syntyä mainehaitta, joka tulevaisuudessa vaikeuttaisi pienen jäsenmaan neuvotteluasemaa.

Vaihtoehdottomuusdiskurssissa mainehaitta perustuu pelkoon tulevaisuuden vaikutusmahdollisuuksien vähenemisestä ja luottamuksen menettämisestä. Perusteluna se on kuitenkin epämääräinen tulevaisuuden skenaario, joka pyrkii rationalisoimaan politiikan teon yksipuoliseksi kaavamaiseksi prosessiksi, joka etenee sille viitoitettuja yksisuuntaisia polkuja pitkin. (Kts. esim. Lappalainen 1992 41–41.) Poliittiset konfliktit pyritään tasoittamaan, jolloin politiikan teolle ominainen vastakkainasettelu ja moninainen keskustelu typistyy. Elpymispaketin näkökulmasta tämä näyttäytyi hallituksen haluttomuutena hyväksyä se ’’vaihtoehto’’, että eduskunta voi elpymispaketin ja sen ohella EU:n monivuotisen rahoituskehyksen kaataa. Kysymys ei siis hallituksen näkökulmasta ollut, pitääkö komission ehdotus hyväksyä, vaan missä muodossa se tullaan hyväksymään.

Vastakkainasettelu ja konfliktit kuuluvat politiikkaan, eikä niitä tule pyrkiä kytkemään irti toisistaan. Monikansallinen päätöksenteko vaatii yhteisymmärrystä ja kompromisseja. Euroopan unioni on valtioliitto, jossa yksittäinen jäsenmaa saattaa joutua yksittäisten päätösten kohdalla epäedulliseen tilanteeseen yhteisen hyvän edessä. Kuitenkin mitä perustavanlaatuisempia uudet sopimukset ovat ja mitä enemmän niissä on kohtia, jotka voidaan tulkita olevan ristiriitaisia Euroopan unionin perussopimusten kanssa, on jäsenmaiden kansallisten parlamenttien kyettävä tekemään päätöksiä ilman pelkoa mainehaitasta. Euroopan unionin koossa pitävä voima on luottamus jäsenmaiden kesken. Mikäli kriisinhoitoratkaisut liitetään monivuotisen rahoituskehyksen yhteyteen ja jäsenmaiden parlamenteilla on mahdollisuus budjetti kaataa, on Euroopan unionilla oltava vaihtoehdot sen varalle, että näin todella käy.

Kirjoittaja on valtiotieteen opiskelija

Artikkelikuva: Adi Goldstein on Unsplash.com