Ympäristöpolitiikka perustuu varovaisuusperiaatteelle – onko vallan keskittäminen varovaisuutta?

Teksti: Tapio Luoma-aho

Ilmastonmuutos on käsillämme sekä ulkosalla, että politiikan kammareissa. Kesällä Suomessa kärvisteltiin ennätyshelteissä, Saksassa kärsittiin tulvista ja Euroopan komissio julkaisi valtavan paketin laajoja ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjuntaan sekä metsiin liittyviä strategioita ja tuhatsivuisia säädösesityksiä, jotka tulevat lähiaikoina eduskunnan puitaviksi.

EU-paketissa on paljon hyviäkin esityksiä. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjunnan kannustimena on tiedeyhteisön konsensus siitä, että aikaa ei ole hukattavaksi. Fossiilisista polttoaineista luopumisessa aikailtiin turhaan vuosikymmeniä.

Uusien esitysten myötä ympäristö-, metsä- ja ilmastopolitiikka siirtyy kuitenkin pala kerrallaan EU:n tontille ja EU:n politiikka tavoitteista keinohin. Missä asioissa toimintakyvyn keskittäminen on tarpeen ja mitä ongelmia siihen sisältyy?

Yksi keskeisimpiä poliittisia kysymyksiä on kysymys vallan keskittämisestä/hajauttamisesta sekä toisaalta toimintakyvystä, kyvystä saada aikaan päätöksiä riittävän nopeasti ja tehokkaasti.

Keskusjohtoisessa järjestelmässä, missä valta on keskittynyt pienelle joukolle päättäjiä, ja organisaatio on yksinkertainen ja hierarkkinen, pystytään päätöksiä tekemään tarvittaessa ripeästi ja tehokkaasti.

Korona-ajan alun poikkeustilanteet toivat hetkeksi melkoista ripeyttä myös päätöksentekoon. Rajat, karanteenit ja ulkonaliikkumiskiellot palasivat koko maailmaan hetkessä, eikä kukaan kyseenalaistanut julkisen vallan velvollisuutta toimia ripeästi. Taistelu tuntematonta uhkaa vastaan oli yhteinen asia. Korona-ajan alkukuukausina puhallettiin yhteen hiileen ja äänet oppositiosta ilmaisivat valmiutta vieläkin tiukempiin toimiin. Miksi samaa päättäväisyyttä ei saada syntymään ilmasto- ja biodiversiteettikriisin ratkaisemiseksi, kyselee moni aiheellisesti.

Kiina on esimerkki vallan keskittämisen voimasta pahassa ja hyvässä. Kun Kiinan johtokonklaavi jotain päättää, muutos tuntuu koko planeetan tasolla. Hiljattain uutisoitiin, että Kiina (vihdoin) lopettaa hiilivoimaloiden viennin rahoittamisen. Ilmoitus tosin jätti paljon avoimia kysymyksiä mm. jo sovittujen hankkeiden osalta.

Mutta Kiinan aiemmat ympäristöpolitiikan epäonnistumiset ovat mittakaavaltaan pöyristyttäviä. Carbon Brief:in tilaston mukaan Kiinan oma hiilivoimakapasiteetti viisinkertaistui vuodesta 2000 vuoteen 2020. Talouskasvusta, hyvinvoinnista, kansallisesta ylpeydestä ja geopoliittisen aseman parantumisesta on oltu valmiita maksamaan paljon, eikä ilmastonmuutos ole hiipinyt öljyntuottajamaiden tai fossiilisten suurkuluttajien agendalle kunnolla vieläkään, ainakaan käytännössä. Kokonaisen yhteiskunnan talouden perustan muuttaminen vaatii valtavasti rahaa, vaivaa ja tahtoa. Öljyn myynnistä riippuvaisille talouksille haaste voi olla liki ylitsepääsemätön.

Ympäristöä on helppo säästää, vaikeampi korjata. Luontoa on vaikea perustaa kabinettipäätöksellä. Monet idealistiset ylhäältä käsin johdetut metsitys- ym. hankkeet ovat osoittautuneet tuloksiltaan laihoiksi. EU:kin haluaa saada jäsenmaat istuttamaan puita, mutta niitähän me istutamme Suomessa muutenkin ja metsä palautuu täällä itsestäänkin.

Hajautettu valta on vaivalloista

Vallan hajauttaminen tekee päätöksenteosta hidasta ja joskus jopa mahdotonta, mutta toisaalta hidastaa virheitä skaalautumasta. Demokratia on perin hidas tie muuttaa maailmaa, ja aikaa ei olisi. Meillä on kiire, mutta mihin?

Tasapainottelu hierarkioiden, demokratian ja kansalaistottelemattomuuden välillä – samoin kuin tästä käyty poliittinen keskustelu on jatkunut vuosituhansia.

Yksi Euroopan unionin keskeisiä periaatteita on ollut lähipäätösperiaate (subsidiariteetti), eli ajatus siitä, että vallan ja vastuun tulisi sijaita niin lähellä tavallista kansalaista kuin mahdollista. Komission edellinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker asetteli sanansa: ”EU:n tulisi olla suurissa asioissa suuri ja pienissä pieni.”

Mitä ovat sitten ne suuret ja pienet asiat? Siinäpä kysymys! Optimaalinen vallan ”sijaintipiste” riippuu paljolti asiasta ja tilanteesta.

Sopimuksia vai hierarkioita?

Ilmastonmuutos on rajat ylittävä ongelma, joten on selvää, että sen hillitsemiseksi tarvitaan globaalia yhteistyötä ja maailmanlaajuisia sopimuksia. Myöskään eliölajit eivät tunne valtakunnanrajoja.

Jos sopimuksiin ei päästä tai demokraattinen päätöksenteko on tuskastuttavan hidasta, alkaa myös suora toiminta kiinnostamaan jotain osaa väestöstä. Demokratian hitaus, haavoittuvuus ja kaoottisuus tukee myös autoritaarisesti johdettujen maiden johtajien ajatuksia vallan keskittämisen säilyttämisestä. Asia ei ole missään nimessä mustavalkoinen ja myös vakiintuneissa demokratioissa, kuten USA:ssa voi esimerkiksi presidentillä olla varsin merkittävästi valtaa.

Ja ilman valtaa ei päätöksiä synny.

Kun keskustellaan ilmastosta ja biodiversiteetistä, keskustellaan siis myös vallasta ja sen sijaintipaikasta, federalismista ja subsidiariteetista.

Kun vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalolta kysyttiin SuomiAreenan puheenjohtajatentissä 13.7., olisiko hän valmis siirtämään päätösvaltaa metsistä EU:lle, Ohisalon vastaus oli: ”Kyllä, tällaisista rajat ylittävistä asioista pitää päättää rajat ylittävästi.”

Vastaus jättää kysymyksen auki. Tarkoittaako ”rajat ylittävä päätöksenteko” yhteispäätöksiä ja monenkeskisiä sopimuksia vai kulkeeko kehitys kohti vallan keskittämistä esimerkiksi EU-tasolle?

Kun esimerkiksi ympäristöjärjestöt Euroopan WWF:n johdolla kritisoivat heinäkuussa julkaistua metsästrategiaa konkreettisten toimien puutteesta hakkuiden vähentämiseksi, eivätkö ne samalla de facto kannata myös vallan keskittämistä kansallisen metsäpolitiikan, demokraattisesti valittujen kansallisten hallitusten ja Euroopan parlamentin kustannuksella? Viime kädessä kai siksi, koska EU-maiden tyhmät päättäjät ja kansalaiset eivät ymmärrä omaa etuaan ilmaston ja biodiversiteetin suhteen – mikä voi hyvin olla totta!

EU:n komissio ehdottaa metsästrategiaesityksessään EU:n laajuista metsänhallintojärjestelmää. Miten tämä suhtautuisi nykyisiin yhteistyömuotojen kuten jäsenmaiden edustajista koostuvaan Pysyvään metsäkomiteaan?

Eli lisää valtaa ylikansallisille toimijoille? EU:n federalismin näkyvimpien kannattajien julkilausuttu poliittinen tavoite on vahvistaa EU:n toimivaltaa kansallisten hallitusten kustannuksella, eikä ilmasto- ja ympäristöpolitiikka ole tästä poikkeus, vaan tällä hetkellä yksi keskeisimpiä sektoreita.

EU:ssa päätösten tekemiseen tarvitaan aina esityksiä. Komissio käyttää valtaa mm. kun lainsäädäntöesityksistä neuvotellaan ja sen vaikutusvalta on kasvanut ja agenda laajentunut. Nykyisestä EU:n komissiosta on sanottu, että se on aikaisempia poliittisempi. Tällä tarkoittaneen sitä, että komissio on ottanut entistä vahvemman oman kannan erilaisiin asioihin, mikä näkyy sen tekemissä säädösluonnoksissa, joihin parlamentti ja neuvosto ottavat kantaa. Jos asiaa ajatellaan neuvotteluvallan näkökulmasta, niin entistä selvemmin komissio ei ole vain päätöksiä valmisteleva virkamieselin, vaan EU:ssa myös neuvotteluosapuoli.

Kun keskustellaan ilmastosta ja biodiversiteetistä, keskustellaan siis myös vallasta ja sen sijaintipaikasta, federalismista ja subsidiariteetista.

Isossa kuvassa EU:n ilmastopolitiikassa voi nähdä muitakin laajoja poliittisia ja geopoliittisia tavoitteita. ”Brysselissä on laskettu, että nyt on oikea aika korottaa panoksia ja sitoa EU:n jäsenmaat kohtalonyhteyteen, jonka palkkiona voi olla Euroopan paluu suurvaltapolitiikkaan. Eurooppalaisen ilmastopolitiikan käytännön päämäärät ovat erillään ylevistä ympäristöideaaleista, joilla niitä perustellaan”, kirjoittaa toimittaja Janne Suutarinen.

Eurooppa hakee paikkaansa maailmassa, juuri tällä hetkellä etenkin suhteessa USA:an ja Kiinaan. Siihen tarvitaan yhtenäisyyttä ja päätöksenteko- ja toimintakykyä sekä myös taloudellisia muskeleita.

Ylikansallista mikromanageerausta?

Kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ja biodiversiteetin suojelua ajavan EU:n esityksiä on viime aikojen keskustelussa kritisoitu byrokraattisuudesta sekä liiallisesta puuttumisesta ilmastonmuutoksen torjunnan ja biodiversiteetin suojelun keinoihin. Perinteisesti EU ei ole puuttunut esimerkiksi teknologisiin ratkaisuihin, mutta tämä aika alkaa olla takana.

”Paketissa [Fit for 55] on runsaasti elementtejä, joilla päättäjät vahvasti ohjaavat teknologisia valintoja ilmastonmuutoksen torjumiseen nimissä. Ei vain päästöjen vähentämistä, vaan sitä, millä sitä tehdään”, kirjoittaa Energiateollisuuden Jukka Leskelä.

Standardointi on hyvä asia mittayksiköissä ja USB-pistokkeissa, mutta kun puhutaan niin kompleksisista asioista kuin ekologia, metsänhoito, maatalous tai energiantuotanto, on valtavaan maanosaan vaikea sovittaa samanlaisia keinoja.

Suomi ei tietenkään ole ainoa paikka, missä teema on pöydällä. EU:n ilmastopaketin eri osaset herättivät eri maissa sekä kiitosta että kritiikkiä. Esimerkiksi ranskalaiset päättäjät ilmaisivat kriittisyyttä päästökaupan laajentamista kohtaan, koska pelkäävät uudistusten sosiaalisia vaikutuksia. EU:n päästökaupan sekä hiilivoiman alasajon myötä kohonneet polttoaineiden ja lämmityksen hinnan maksaa lopulta kuluttaja ja tämä osuu eniten köyhimpiin kotitalouksiin. Energian hinnan noustessa hälyttävästi, myös EU:ta alettaneen huutaa apuun energiaköyhyyden torjuntaan.

Luonnonsuojelu on myös paikallista, ei vain globaalia

Ei ole lainkaan selvää, että vallan keskittäminen ja byrokratia aina johtaa parhaaseen tulokseen biodiversiteetin tai ilmaston kannalta. Tämä johtuu edellä mainitusta ilmiöiden kompleksisuudesta, maantieteestä ja joskus ylioptimistisesta luottamuksestamme politiikan mahdollisuuksiin. Kun tehdään päätöksiä maanosatasolla, riskinä on, että tehdään maanosan kokoista vahinkoa.

Laaja maantieteellinen alue tarkoittaa valtavaa määrää erilaisia luonnonolosuhteita sekä paikallista kulttuuria, elämäntapoja, jotka voivat olla vuosisatojen ajan kohtuullisen sopeutuneita luonnon asettamiin rajoihin.

On helpompi suojella sellaista luontoa, jonka tuntee ja johon on suhde.

Vaikka ilmastopäästöt tai eliölajit eivät tunnekaan rajoja, on luonnonsuojelussa myös paikallinen elementti. Osa on ihan psykologiaa. On helpompi suojella sellaista luontoa, jonka tuntee ja johon on suhde. Tästäkin syystä esimerkiksi lähiluonnon säilyttäminen kaupungeissa, perinteiset luonnonsuojelualueet ja jokamiehen oikeudet ovat erittäin tärkeitä.

Monet ympäristöliikkeet ovat syntyneet jonkin tietyn alueen, kuten metsän, joen tai järven suojelun ympärille, tunnetuimpana esimerkkinä Koijärven suojeluhankkeesta pyrähdyksen saanut Vihreä liike tai varhaisempi kansallisromanttinen kansallismaisemien suojelun liike, joka johti ensimmäisten kansallispuistojen syntyyn.

Maailma on niin kompleksi, ettei päätöksentekijöillä voi mitenkään olla täydellistä kuvaa politiikan vaikutuksista. Sen tunnustaminen on poliitikolle välttämätöntä nöyryyttä.

Lisäksi maailmassa on muitakin asioita kuin ilmastonmuutos ja ratkaisut yhteen asiaan voivat synnyttää valtavia ongelmia muualla. Maailma on niin kompleksi, ettei päätöksentekijöillä voi mitenkään olla täydellistä kuvaa politiikan vaikutuksista. Kajoavat toimenpiteet ovat sitä suurempi riski, mitä suurempia ja monimutkaisempia systeemeitä aletaan ronkkimaan. Ääriesimerkkinä tästä on ilmastonmuokkaus.

Esimerkkejä hyvää tarkoittavan ympäristöpolitiikan epäonnistumisista ei tarvitse hakea Neuvostoliiton 1900-luvun katastrofeista.

Heinäkuussa 2021 julkaistun Transport and Environment -järjestön raportin mukaan EU:n tavoitteet biopolttoaineiden käytön lisäämiseksi ovat todennäköisesti johtaneet noin neljän miljoonan hehtaarin metsäkatoon Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Raportin tulos viittaa siihen, että pyrkimykset korvata dieselöljyn kaltaiset saastuttavat polttoaineet ristiriitaisesti lisäävät maapalloa lämmittäviä hiilidioksidipäästöjä. EU päätettyä vuonna 2018 lopettaa palmuöljyn käyttö liikennepolttoaineissa vuoteen 2030 mennessä on soijaöljyn käyttö kasvanut, mikä uhkaa sysätä metsäkadot Kaakkois-Aasiasta Etelä-Amerikkaan. Soijaöljyn päästöt ovat kaksinkertaiset dieselpäästöihin verrattuna, kun huomioidaan metsien välitön ja epäsuora menetys.

Samoin EU:n yhteinen maatalouspolitiikka on esimerkki ympäristötavoitteiden epäonnistumisesta, kun maatalouden ilmastopäästöt eivät kaikesta ”viherryttämistuesta” huolimatta ole vähentyneet ja biodiversiteetti maatalousmailla heikkenee muun muassa lehmien ulkolaiduntamisen vähennyttyä.

Pinta-alaperusteinen maataloustuki on luonut viljelijöille kannusteen ottaa kaikki pientareet viljelyyn ja salaojittaa pellot, mikä on hyönteisten ja peltolinnuston elinpaikoille tuhoisaa. Ankara EU-tason maataloustuotteiden hintakilpailu on pakottanut tilakokojen kasvuun ja tuotannon tehostamiseen kaikkine ongelmineen, mukaan lukien yhä jatkuva suopeltojen raivaus. Osaltaan järjestelmä kannustaa myös pitämään huonostikin tuottavat turvepellot viljelyssä ja siten päästölähteinä. Tehostamisen myötä katoaa paitsi biodiversiteettiä, myös paikallista kulttuuria, tietotaitoa ja elinkeinoja.

Biodiversiteetin ja ilmaston suojelussa EU pyrkii korjaamaan osin itse aiheuttamiaan ongelmia.

Politiikkaohjauksen ja keinojen välillä voi olla ristiriitaa, mikä voi tehdä yksinkertaiset päästövähennystoimet viljelijän kannalta taloudellisesti kannattamattomiksi myös uudella CAP-kaudella, toteaa Luke:n tutkimusprofessori Heikki Lehtonen (Maaseudun Tulevaisuus 14.7.2021).

Eli ainakin toistaiseksi ympäristönsuojelun tavoitteet ovat myös EU:ssa olleet alisteisia kauppapolitiikalle. EU korjaa osin itse aiheuttamiaan ongelmia!

EU tuo vipuvoimaa hyvässä ja pahassa

Ehkä vaikeimmin havaittavat päätöksenteon keskittämiseen aiheuttamat monimutkaiset haasteet liittyvät kauppa- ja teollisuuspolitiikkaan. Laajassa mittakaavassa globaali kaupan vapauttaminen on johtanut tuotannon keskittymiseen, monimutkaisiin hankintaketjuihin ja omistuksen keskittymiseen ja pitkässä juoksussa globaaliin monopolisaatioon monilla toimialoilla. Osana EU:ta ajamme kaupan vapauttamista kaikkine sen synnyttämine globaaleine ympäristö- ja muine ongelmineen.

Globaalin kauppapolitiikan monimutkaisuudesta hyvä esimerkki on pitkään neuvoteltu EU:n ja Mercosur -alueen kauppasopimus. Sopimus kasvattaisi eteläamerikkalaisen naudan- ja siipikarjanlihan tuontikiintiötä EU-alueelle, mahdollistaen edullisen ja väljiä antibiootti- ja eläinsuojelu ym. normeja noudattavien edullisten tuotteiden kilpailun EU-markkinoilla. Amazonin palo ja presidentti Bolsonaron totaalinen välinpitämättömyys luontoarvoista toi asian uudelleen esille.

Toisaalta unioni tuo merkittävää yhteisvoimaa neuvotteluihin kauppasopimuksista ja EU voi myös painostaa esimerkiksi Brasiliaa vähentämään sademetsien hakkuita soijarehupelloiksi. Tuleeko näin tapahtumaan, vai painavatko esim. Saksan autoteollisuuden vientimarkkinat, tavoite lisätä biopolttoaineen osuutta sekä geopoliittinen tasapainottelu Kiinan vaikutusvallan kasvun kanssa enemmän vaakakupissa? Todelliseen testiin EU:n neuvotteluvalta joutuukin mm. Kiinan kanssa, mikäli hiilitullit (Carbon Border Adjustment Mechanism) todella otettaisiin käyttöön.

Entä mikä on hinta sille riskille, että keskitetyt ratkaisut ilmastonmuutoksen torjuntaan, kuten koko yhteiskunnan sähköistäminen, luovat aivan uusia eksistentiaalisia ongelmia?

Varovaisuusperiaate on luonnonsuojelun perusta

Varovaisuusperiaate on ns. ”konservatismin” ydinperiaatteita. Konservatismi – siten kuin sen ymmärrän – ei ole niinkään yhdenmukainen ideologia vaan asenne: skeptisyyttä kaikkea uutta, kokeilematonta, edistystä ja utopioita kohtaan, epäluuloista suhtautumista hyvää tarkoittavien megahankkeiden, teknologian ja politiikan mahdollisuuksiin ratkaista monimutkaiset ongelmat. Konservatismi sen tunnustamista, että maailma on monimutkainen ja riskit suuria. Siksi konservatiivinen ajattelu ei voi unohtaa ihmisen rajallisuutta ja paikallisuutta.

Käytännössä konservatismi tarkoittaa usein tekemättä jättämistä. Konservatismia on jättää aarniometsä hakkaamatta, kaivos perustamatta, ydinvoimala rakentamatta, uusi auto ostamatta ja geenit muuntelematta.

Konservatismi ei ole rajojen rikkomista – esimerkiksi lentämällä toiselle puolelle maapalloa neuvomaan paikallisia ihmisiä siitä, millä tavoin heidän tulisi metsiään suojella (kuten minä aikanaan kehitysyhteistyöurallani tein).

Kun nuoret mielenosoituksessa vaativat ilmastotekoja, ehkä pikemmin pitäisi vaatia tekemättä jättämistä. Ongelmana on, että konservatiivinen ”tehdään vähemmän” ei ole kovin koukuttava poliittinen viesti. ”Älä osta mitään” -päivästä ei ole tullut kansanjuhlaa, mutta toisaalta vuodesta 1734 vuoteen 2016 Suomessakin oli jokaviikkoinen ”älä osta mitään” päivä.

Sitä kutsuttiin sunnuntaiksi.

Luonnonsuojelu siis on ”konservatismia” sanan puhtaimmassa merkityksessä. Varovaisuusperiaatteelle perustuvat ilmastonsuojelun tavoitteet, kuten asetettu 1,5 asteen raja. Enää tosin ei ole varmaa, onko sekään riittävä estämään ihmiskunnan kannalta tuhoisien takaisinkytkentöjen avautumista.

Samoin biodiversiteettiä on suojeltava enemmän kuin ”välttämätöntä”, koska emme voi mitenkään ymmärtää, saati hallita ekosysteemin toimintaa tai taata suojelutoimien onnistumista. Mitä pienempi pelivara on jätetty vaikkapa jonkun lajin suojelun osalta, sitä enemmän tarvitaan esimerkiksi sen viimeisen aarniometsän tai populaation valvontaa.

Varovaisuusperiaatteen noudattamisesta puuttuu johdonmukaisuutta.

Johdonmukaista konservatismia toki olisi, jos samaa varovaisuusperiaatetta, joka velvoittaa suojelemaan sekä ilmastoa että biodiversiteettiä, sovellettaisiin kaikkiin elämänaloihin ja poliittisiin hankkeisiin, samoin kuin optimistiseen ajatukseen siitä, että kaikki maailman ongelmat voi ratkaista teknologialla ja digitalisaatiolla.

Politiikan tasolla innokkaiden EU-teknokraattien on pakko ottaa varovaisuusperiaate huomioon myös päätösten hyväksyttävyyden ja kohtuullisuuden suhteen. Luottamuksen säilyttäminen jäsenvaltioiden kesken sekä EU-toimielimiin, kuten komissioon, on unionin olemassaolon edellytys.

Politiikka on aiempien sukupolvien virheiden korjaamista. Nykyinen hyvinvointimme on luotu halvan fossiilienergian varassa. Sen varassa vanhempiemme sukupolvi nousi köyhyydestä ja rakennettiin hyvinvointivaltio. Nyt on (viimein) aika ratkaista ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon haasteet sekä synnyttää uusia ongelmia, joista meidän lapsemme tulevat meitä aikanaan kaduilla syyttämään.

Kirjoittaja on ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja.
Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan, eivät ajatushautomo Kompassin.

Artikkelikuva: Lukasz Szmigiel on Unsplash.com